perjantai 28. joulukuuta 2012

Put me out like a cigarette.



Pää tulvii eikä mikään ole julkaisukelpoista. Kuvat vanhoja ja keittiön ikkunan läpäisseitä ja se ärsyttää, luovuus kukkisi muttei saa lupaa.
Uusivuosi Joensuussa.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Runottaa

Olen aika ylpeä itsestäni. Kokeenpalautuksissa saksasta kymppi, englannista toivottavasti yli kasi, ruotsista ysimiinus ja matikasta kutonen. Nauran hysteerisenä, mutta se meni läpi kirkkaasti ja minä aloitan ruotsin opiskelun A-kielenä vuonna kaksinollakolmetoista. Aika hyvin, minähän en ole opiskellut ruotsia puoleentoista vuoteen. Tämä kuitenkin johtaa siihen, että minä käytän seuraavat viikot ruotsin sanastojen parissa ja aiheutan inhoa perheessäni vain puhumalla. Hupsista.


Seuraavaksi palanen hakukonerunoutta. Varoitan provosoinnista, mahdollisesta tunteiden kuohuttamisesta ja tahallisesta piikittelystä, haluan vain saada lukijan ajattelemaan. Runo on koottu vastaukset.fi-sivuston kysymyksistä ja vastauksista, minä vain olen muokannut aineiston sopivammaksi. Suuttua saa perustelujen kera.


Jumala


Mikä on?
jokin ylhäinen yliaistillinen idoli
palvonnan kohde
kuviteltu henkiolento

Kuka on?
no luoja ja kaikkivaltias
iso pellavapartainen ukko
eksentrinen henkiolento jossain pilven syrjällä

Onko olemassa?
jokainen ihminen saa uskoa jos haluaa
tietysti saa, mutta ei sitä kysytty
sen täytyy joko olla tai sitten ei
ei ole mitään siltä väliltä

Kuka on Jeesus?
Jumalan ainoa poika

Onko Jeesus olemassa?
kyllä hän on
heitä on monta
erityisesti Latinalaisessa Amerikassa
yhdellä e:llä

Olenko minä Jumala?
et ole

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Viidentenä päivänä me ei enää noustakaan sängystä.



Maanantai on tuskainen. Vilua, kylmää, lunta, kiteitä, huurretta, tärinää ja äidin villanuttu. Palelin silti. Mutta Sara Hildénillä on aina kiva käydä ja itkeä taiteesta, vaikka vieressä yhdeksänvuotias vikiseekin silkkipaperi kädessään.



Tiistai villasukkia, glögiä, ruotsin sanastoa ja lisää pitkiä yöunia. Viikonlopun lapsenvahtiunivelat katoavat parissa päivässä.



Keskiviikkona sänky on liian lämmin, huulipuna on motivaattorini nousemisessa. Totean kerta toisensa jälkeen, että minä vihaan matikkaa, yhtälöt ovat helvettiä enkä näköjään osaa prosenttilaskuja tai suoran määrittämistäkään. Harkitsen silti ainakin yhtä lisäkurssia kyseisestä inhokista.


Torstaina matikankoe törmää tiiliseinään. Ja ruotsipaniikki iskee, kuiskutan sanastoa itselleni pitkälle iltaan ja toivon parasta. Äiti lahjoo minut paidalla ja alennusmeikeillä, ja minä saan luvan ajokorttiin.



Perjantain sana on motsats ja saatan halkaista pääni seinään, koska tajuan sen puoli minuuttia luokasta poistumisen jälkeen. Mutta seinätaulu piristää silloinkin, kun englanninopettaja pelottelee vaikealla kokeella, ja tapaan ystävän ensimmäistä kertaa melkein kolmeen kuukauteen.



Lauantaina minä tapaan tovereita. Noita superhienoja ja eloisia ja meluisia otuksia, syömme pizzaa ja leikimme omeglessa, löydämme pari amerikkalaista unelmavävyä ja opetamme suomea, he laulavat meille My Chemical Romancea ja me esittelemme talvea, jääkaapin sisältöä ja saunan. Makaronisotaa, karmivia ääniä, American Horror Story ja jotenkin perinteikkäästi siskoni meikkaus, siitä tulee oikeasti kaunis tällä kertaa. Seitsemän aikaan silmät eivät enää pysykään auki edes pyörivän jeesusvalon avulla.

Tänään minä olen kuollut. Sunnuntai on iso, limainen, karvainen, haiseva, etova, kurainen, paiseinen ja lihava rupinen sammakko, enkä minä uskalla puhua sille. Minulla on kokeet huomenna ja tiistaina, ja minun pitäisi siivota ja pyykätä ja kokata ja kantaa puita sisään. Saatan ehkä tirauttaa pari kyyneltä unenpuutteesta, mutta lupaan mennä aikaisin nukkumaan. Jään odottelemaan maailmanloppua hymy huulilla.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Sammakkoprinsessoja.

Seinän takana katsotaan leffaa volyymit täysillä, viereisessä huoneessa pelataan sählyä ja alakerrassa leivotaan kakkua monitoimikoneella. Suurperheen kasvatti herää kuitenkin vasta siihen, kun iskä karjaisee.


Viikko on tuntunut vähän tuolta. Paljon värejä ja pehmeyttä ja raakaa sekasortoa, nopeita vilkaisuja ja pikaisia yllätyksiä. Mutta se on hyvä. Eilisilta oli hienoimpia aikoihin.


Tämän hyvän mielen avulla kannattanee aloittaa koeviikko. Puhun kaunista engskasch-nimistä sekoitusta, mutta haitanneeko tuo? Ainakin osaan kaikkia kolmea kieltä jonkin verran. Suren ainoastaan matikannumeroani, mutta en jaksa vaivata mieltä sillä. Lyhyen matikan seiskani nostaa minut jo nyt tämän talon parhaan laskijan jalustalle. Jos pääsen läpi, olen enemmän kuin iloinen.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Sing a song for California


Korvani saattavat räjähtää tästä, mutta en välitä. Conventional Weaponsin sisältö on hunajaisen kaunista.



Nuunaa piirustuttaa ja sen tekee mieli puhua på svenska. Puheseura puuttuu ja paperit ovat hukassa, silmäkään ei enää toimi. Ehkä tänä yönä kuuluu vain arvostaa musiikkia ja ihailla ja toivoa. Ehkä tänä yönä nähdään taas erikoisia unia. Ehkä tänä yönä nähdään unia, joissa ei tarvitse työntää palavaa autoa järveen metsäpaloa estääkseen, eikä joudu raiskauksen uhriksi luontohörhöilynsä takia. Ehkä tänä yönä nukutaan hyvin, ja aamulla voin piirtää mallin tulevasta tatuoinnistani. Kikatuttaa, satakahdeksankymmentäkahdeksan päivää ja minullakin ehkä alkaa elämä. Mahdollisesti.

Kahdenkymmenenviiden päivän kuluttua ajattelin kuitenkin hankkia elämääni täytettä testaamalla Valtion Rautateiden kestävyyttä. Jos onni ön myötä, raiteet vievät valloittamaan sekä Lappia että Pohjois-Karjalaa. Toivokaamme parasta ja vaatikaamme rahallista tukea yritykselleni, hyvä tahto kun ei tahdo riittää tällä kertaa.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Blow a hole in this town.





Vanhat kuvat, vanhat tunteet.
Danger Days soi enkä jaksa hymyillä.
Tervetuloa kaamos.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Liebster blog.

Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, jolla on alle 200 seuraajaa.
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle. 2. Valitse viisi blogia, (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa. 3. Toivo, että ihmiset kelle jätit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.


Kiitoksia siis Lottanaiselle. Laitan tämän eteenpäin vain annnalle ja Iidalle, koska nyt ei jaksaminen riitä enempään. Siirrytään muuhun elämään.



Huolimatta siitä, että koulu vie kaikki mahdolliset voimavarat, työt vievät jäljelle jääneen vapaan ja univelka alkaa aiheuttaa jo erinäisiä kohtauksia, tiistai oli tähänastisen elämäni paras päivä. En pysty kuvailemaan kunnolla sitä tunnetta, kun bändi astuu lavalle, yleisö hyppää puoli metriä eteenpäin ja jäät puristuksiin siihen kakkosriviin ja alat huutaa ja heilua ja elää, se on käsittämätön, eikä se ole ikinä aiemmin ollut näin vahva. Kiljut ja naurat ja laulat ja tuijotat ihmisiä edessäsi, niistä tulee lihaa ja verta, ne ei olekaan enää vain ääniä ja kuvia, jotka antavat voimia ja uskoa jatkaa. (Mutta ihan vain pienenä vinkkinä, keikkoja varten on hankittava housut, joissa on taskut. Illasta saa enemmän irti, kun ei samalla vahdi rintsikkoihin tungettua kännykkää ja viidenkympin seteliä.)




Niin ja tosiaan, tänne en olekaan vielä hehkuttanut siitä, että Black Veil Brides saapuu Nosturiin huhtikuussa. Eli erästä ikäkriisiä potevaa hörhelöä ei nähdä koulussa kyseisenä maanantaina.

Yritän kehitellä tänne jotain älyllistä tekstiä ennen kuunvaihdetta. Siinä välillä selvittelen, mikä tässä päivämäärässä niin häiritsee, neulon yhdelle toivottavasti iän myötä viisastuvalle pipon, luen kieliä ja tuunaan vaatteita, koska blondina olo on häiritsevää. Tahdon erottua enemmän.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Jakomielitautinen peilikuvafantasia.

Hyvä toveri on työntää sinut sisälle luokkaan eikä anna sinun väitellä homojen oikeuksista, jottet joutuisi kärsimään aiheen julmuudesta.

Olet nopea ja älykäs.
Molemmat sukupuolet pitävät sinusta, koska olet lähes poikkeuksetta biseksuaali.
Odotat saavasi kaiken ponnistelematta itse lainkaan.
Olet helppoheikki ja kusipää.
Sinulla on voimakas tarve sukurutsaukseen.
Lisäksi sinulla on ainakin fantasioissasi suunnaton tarve naida kahden kanssa yhtäaikaa.
Jos ei mikään muu auta, niin tuuttaat sormesi omaan pakoputkeesi yhdynnän aikana.
Tätä harrastavat niin mies- kuin naispuolisetkin Kaksoset.
Jakomielitauti periytyy aina joltain suvun Kaksoselta.
Kaksoset saattavat juovuspäissään flirttailla jopa omalle peilikuvalleen.
Joskus he jopa onnistuvat siinä, jolloin he huomaavat lähteneensä jatkoille itsensä kanssa.
Onnenkapine: Puhelin
Onnennumero:  118
Onnenväri:  Keltaiset sivut
Motto:  “Mä haluun eka jutella”
Auto:  Mikä tahansa kaksipaikkainen

Tällaisen löysin ja halusin välttämättä jakaa sen kanssanne. Lukekaa omanne täältä.
Palaan ruotsinkirjojen pariin paleltumaan hengiltä, ensi kerralla jotain jännää.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Kuudeskymmeneskuudes isänpäiväonnittelu.

Isä on mainio. Mainio isä osaa ravistaa hammastahnaputkiloa niin, että se räjähtää ja jättää kattoon roiskeet.
Mainio isä nauraa päähänpistoillesi ja yrittää samalla vääntää kielikoruasi auki tongeilla.
Se kasvattaa myös viiksiä Movemberin kunniaksi.


Tällaiselle isälle tarjotaan isänpäivänä vaaleanpunaisella sokeritahnalla koristeltuja sydänkeksejä ja kakkua, jossa on mantelimassaisia sydämiä suklaakuorrutteella.

Lapsi kiittää ja kuittaa ja juoksee etsimään vaatteita ja laittautumaan ihmiseksi, meidän poppoo lähtee tervehtimään pappaa. Rehellisesti sanoen minua hirvittää, koska mummu ei osaa arvostaa minun violettia pehkoani eikä Roosan sivusiilejä. Ehkä palaamme hengissä takaisin.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Enkelikivi

Minua yökötti. Vatsaa väänsi ja kylmät väreet juoksivat käsivarsia pitkin. Seisoin takorautaisen portin edessä ja tuijotin ankeana taivaisiin kohoavia mäntyjä ja maahan iskettyjä kiviä. Puiden lomassa näkyi valkoinen kappelirakennus, jonka kattolaatoilla lillui kosteaa sammalta ja havunneulasmössöä. Se oli niin ruma paikka, että silmiin sattui ja päätä alkoi jomottaa. Minä en käsittänyt, miten äiti saattoi sanoa tätä kauniiksi paikaksi. Kuka hullu haluaisi tulla haudatuksi kuravellin keskelle?

Mitä minä ylipäätään tein täällä?

Työnsin portin auki ja laahustin varovasti kappelille vetistä polkua pitkin. Tuijotin rakennuksen tummia ovia ja palasin ajatuksissani takaisin aikaan, jolloin maailma oli täynnä värejä ja satuolentoja ja kauniita ja mukavia asioita. Minulle maailma on kaunis ja onnellinen paikka, eikä pahaa ole olemassakaan.

Sitten mummi viedään yhtäkkiä sairaalaan ja äiti itkee ja isä näyttää vakavalta. Minulle sanotaan, että mummi on mennyt taivaaseen, enkä minä tajua sitä. Millaisella koneella se meni? Onko siellä kurkia, jotka tuo vauvoja perheisiin? Koska mummi tulee takaisin? Ja taas äiti itkee ja isä on vielä synkempi, ja minut puetaan mustaan mekkoon ja kannetaan kotoa autoon ja autosta kappelin etupenkkiin. Kaikki itkevät ja minä istun siinä hölmönä ja katson isoa valkoista puulaatikkoa, jonka päällä on kukkia ja jonka päässä seisoo mies mekko päällä ja sanoo jotain Jumalasta ja laulattaa kaikkia, ja kaikki itkevät vähän lisää. Äiti ottaa minut syliin ja isä menee muiden mukaan kantamaan sitä laatikkoa, me lähdemme perään ja minulle annetaan valkoinen ruusu, käsketään laittamaan se siihen laatikon päälle muiden kukkien sekaan. En haluaisi, mutta isä katsoo minua pahasti ja minä pudotan ruusun siihen kaikkien muiden päälle.

Isä sanoo minua reippaaksi tytöksi ja ottaa minut äidin sylistä omaansa, halaa minua tiukasti ja sanoo, että minä olen tärkeä. Minä kysyn, miksei mummi ole täällä, kai se on jo tullut sieltä taivaasta? Isä sanoo, että mummi on jo täällä, ja vilkaisee varovaisesti puulaatikkoa. Minä alan itkeä, ei mummia saa laittaa laatikkoon, ei tuhmia lapsiakaan sellaiseen laitettu, miksi maailman kiltein mummi olisi laatikossa ja miksi se laatikko sitten haudataan maahan? Isän huuli väpättää ja minä itken vielä lisää, minä itken koko päivän ja seuraavankin ja sitä seuraavan ja pyydän, että menisimme hakemaan mummin sieltä pois, mutta kukaan ei kuuntele. Se on niin hirveän väärin, minä en tajua, miten joku saattaa olla niin paha, että tunkee ihanan ja hyvän mummin laatikkoon ja jättää sinne. Koko seuraavan viikon ajan minä näen unta, että mummi on siellä laatikossa lukittuna ja huutaa ja hakkaa ja potkii ja itkee, eikä kukaan kuule sitä ja lopulta huuto loppuu ja minä istun sen arkun vieressä ja itken niin, että tulee vedenpaisumus ja hukun siihen.

Latvustossa rasahti ja minä hätkähdin niin, että meinasin kaatua lätäkköön. Irvistin harakalle, joka lensi pääni yli, ja lähdin marssimaan polkua pitkin. Minulla ei ollut mitään hajua, kuljinko edes oikeaan suuntaan. Minä en ollut suostunut tulemaan tänne kertaakaan mummin hautaamisen jälkeen. Minä inhosin tätä paikkaa, vihasin koko sydämestäni, minä olin halunnut tuhkata isän ja levittää tuhkat meidän pihamaalle, jotta isä olisi aina meidän luonamme, mutta äiti oli itkenyt ja sanonut, että isän paikka on mummin vieressä. Minä potkaisin mädäntynyttä lehtikasaa jalkojeni juuressa ja haravoin kivirivejä katseellani, etsin mummia ja etsin isää.

Lopulta löysin sen kiven suurten mäntyjen alta. Kolmas rivi aidasta ja neljäs kivi oikealta. Minä matelin sen luokse ja nielin krokotiilinkyyneliä. Jäin parin metrin päähän seisomaan, en uskaltanut mennä lähemmäs. Minä en halunnut astua isän tai mummin tai kenenkään muunkaan päälle. Oli turvallisempaa katsoa mustaa kiveä kauempaa ja lukea sen kultaista tekstiä hieman tihrustaen. Siinä sai tilaisuuden katsoa kokonaisuutta ja surra maailman suurta vääryyttä, tajuta miten pahaksi se oli muuttunut kymmenessä vuodessa, miten se oli vienyt ensin mummin ja nyt isän ja jättänyt minut yksin äidin kanssa, eikä äiti osannut kuin itkeä. Millä oikeudella joku teki tällaista, vei lapsen ainoan isän ja jätti jäljelle äidin, josta ei enää ollut mihinkään?

- Miksi sun piti kuolla? kysyin kieli paksuna, sanat sattuivat. Hautakiven päälle asetettu enkeli tuijotti minua hiljaa ja hymyili lapsenkasvoillaan, kädet kauniisti ristissä ja niin rauhallisen näköisenä. Minä mulkoilin sitä niin pahasti kuin osasin, mikä oikeus sillä oli hymyillä tällaisessa surun paikassa? Maan alla mädäntyi satoja ja taas satoja ruumiita matojen ja tuhkan keskellä, ja tuo säälittävä kivipatsas vain hymyili iloisesti, kuin mikään ei olisi ollut vialla. Minun teki mieli potkaista sitä ja upottaa sen typerä naama mutaan, kellään ei ollut oikeutta hymyillä minun suruni ollessa läsnä.

Minä aloin itkeä, annoin silmieni tulvia yli ja yritin olla tukehtumatta surkeaan elämääni. En enää nähnyt unia mummista lukittuna arkkuun, nykyään siellä makasi isä huutamassa apua ja minä vieressä vollottamassa, aivan kuten nytkin. Minä häpesin itseäni, häpesin käytöstäni. Olin huono lapsenlapsi ja vielä huonompi tytär. Mitä isäkin olisi sanonut, jos olisi nähnyt minut?

- Anna mulle anteeksi, minä niiskutin ja hautasin kasvot käsiini. - Anna anteeksi.

Isä ei vastannut.




Proosakurssin tuotos. Arvostelua odottelen vielä sellaiset kolmetoista päivää, kuten muistakin aineista. Sillä välin voin riemuita koetuloksista kasijapuolijaysimiinusjapuoli. Lisäksi ajattelin kärsiä englannin, ruotsin, saksan, matikan, kuvataiteen ja lyriikkakurssin kera seuraavat kuusi ja puoli viikkoa, katsotaan selviänkö hengissä.

lauantai 3. marraskuuta 2012

647 d = 15 528 h

Satelliittilähettimellä varustettu merinahkakilpikonna ui 21 000 km:n matkan Indonesian Papuasta Oregonin rannikolle Yhdysvaltoihin. Uintimatkaan kului 647 päivää. Laske merinahkakilpikonnan keskivauhti uintimatkalla.

Lapsi saattoi mahdollisesti turhautua, kun käytti tämän laskun laskemiseen puoli tuntia. Matemaattinen lahjakkuus on yliarvostettua. Ainoa ylpeydenaihe on logiikka, joka alkaa kirkua liian hämmentävien tulosten kohdalla, vaikkei sekään osaa antaa vastauksia.


Fysiikan historia, maailmankaikkeus ja säteily.
Kiitän kaikkia luonnonvoimia teoriaosuuksista.

torstai 1. marraskuuta 2012

Viisarit nukkuvat.

Syökää päänne ja menkää koloon, tekee mieli huutaa jokaiselle vastaantulevalle. Ole hiljaa, ajattelen joka kerta kellon soidessa. Menkää pois, haluan käskeä, kun perhettä alkaa tulvia ovista sisään ja melutaso kasvaa sietämättömäksi. Samalla olen onneni kukkuloilla koulussa, koska kaikki on niin ihanaa ja hienoa ja koeviikko on ehkä parhain keksintö maailmassa. Yritäpä siinä sitten ottaa selvää siitä, onko elämä kivaa vai ei.

Nyt siirryn kiltisti siivoamaan huoneeni ja lukemaan huomiseen englanninkokeeseen. Siirtäkää te katseenne vaikka näihin kuviin ja jääkää odottamaan novellia.





Niin ja hyvää marraskuuta jokaiselle pallerolle, The Usediin kaksikymmentä päivää. ♥

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Siivet on tehty lentämistä varten, ei siksi että niitä voidaan roikottaa

Minua on tällä viikolla kutsuttu melkoisen monta kertaa vitun mulkuksi / pälliksi / idiootiksi. Mietityttää, kuinka paljon näissä luonnehdinnoissa on perää. Totuus tulee lapsen suusta, eikö se niin mennyt? Tarkoittaako tämä sitä, että kun luovan kirjoituksen opettajani vertasi kirjoitustyyliäni Sofi Oksaseen, se oli valhetta?

Pauli Ernesti tikittää eteenpäin, kuulen sen vaimeana korvissani, ja minä hukkaan aikaa. Pää huutaa fysiikkaa ja sormet vaativat kitaraa, minä haluan musiikkia ja tyhjää oloa. Hukun Irinan lyriikoihin ja teen kuolemaa, neljä kuukautta ei satu ja kuitenkin se vaivaa mieltä. Ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, enkä minä ymmärrä, mitä tässä nyt tapahtui. Kai on pakko odottaa ja antaa mennä, luotan siihen että tiedän, milloin kaikki on ohi.

Mun pitäisi ottaa askel tyhjän päälle
Ja itsensä voittaa rohkeudessa
Pelätä turhaan milloinkaan ei saa

Kaipaan uutta ja ikävöin mennyttä. Ahdistun fysiikasta, maailmankaikkeus ja sen toiminta kiinnostaa liikaa, mutta toisaalta haluan olla uskomatta mihinkään mitä siitä sanotaan, koska se saa minut pelkäämään ja toivomaan, etten olisi olemassa. Minä haluan ymmärtää, mutten kykene ja se tekee olosta surkean. Pakenen yksinäisyyteen, loputtomaan tuijotukseen ja pohdiskeluun enkä pääse minnekään.

Et estä sadetta kuitenkaan
Miksi taistella siis vastaan
Jälleen nousee aurinko huomenna
Asiat ottaa oikeet suhteet ja maailma jatkaa jälleen kulkuaan

Nauran, koska juuri tätä se opettaja tarkoitti. Päälausepilkkupäälausepilkkupäälause. "Säästä se erikoistapauksiin." Joo, säästän. Sitten kun pääsen eroon erikoistapauksesta nimeltä paska elämä, joka ei edes olisi paska, ellen ajattelisi sitä sellaiseksi. Olkaa kilttejä ja lyökää minua, kunnes tajuan lopettaa.
Ennemmin tinkii omistaan, kuin toisen toiveet kuolettaa
Mut näin ei vaan voi koskaan olla, rehellinen itselleen
Helpompi nieleskellä on vertaan, kuin toisen haavaa vuodattaa
Jos tässä jonkun täytyy kärsii, mä teen sen kyllä sun puolesta

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Vuorovaikutuksia.

Ehkä tämä havainnollistaa viime viikonloppua riittävän hyvin.


Jonotin Billy Talentiin neljä tuntia jälleen kerran ilman lippua, en kuuntele sitä riittävästi käyttääkseni vähäisiä rahavarojani lippuun. Pakkahuoneelta lähdettyäni käväisin kotona kääntymässä, äiti halusi nähdä Puhdistuksen ja meillä oli puoli tuntia aikaa päästä Plevnaan ja saada liput. Olo oli vähän tuskainen, koska ulkona istuskelun jäljiltä olin aivan jäässä eikä äitin ajotyyli oikein innostanut. Kun vain olisi rahaa ajaa se kortti...

Koulua. Aamulla ei millään meinaa nousta, pakko on. Kylmyys vaivaa, koeviikko alkaa maanantaina ja olen hukassa. En osaa soittaa kitaraa, en tajua fysiikkaa, novellini on pahasti kesken ja sen täytyisi olla huomenna lukukelpoinen. Englanti hermostuttaa, tahdon onnistua maskeerauksen lopputyössä (aiheeni), elämänkatsomustiedossa saa ottaa kirjan kokeeseen. Huimaa. Eilen juoksin liikuntatunnilla niin, että alkoi pyörryttää, en ole varmaan ikinä osallistunut noin päättäväisesti, mutta koripallo on kivaa kivusta huolimatta.

Odotan tässä viisastuvani, ensimmäinen viisaudenhammas on puhkaissut ikenen. Suuhygienistin työhuoneen katossa oli kuva pingviiniyhdyskunnasta ja minä rakastuin. Taidan piirtää pingviinin, nyt menen kuitenkin itkemään Roosalle kuinka tahdon Victorin. Ja että galaksien yhteentörmäys ahdistaa, haluan tietää mihin se johtaa. Selittäkää tämä!

lauantai 20. lokakuuta 2012

Kielon kukkia suussa.

Eilisaamuna peili päätti olla vihollinen isolla veellä. Niin paha, ettei sitä päässyt pakoon edes piiloutumalla isoimpaan ja lämpimimpään ja pehmeimpään villapaitaan. Niin turhauttava, että seurauksena oli räjähtänyt vaatekaappi, hiuksien repimistä lattialle, kurttuinen naama ja niin paljon ärtymystä, että melkein itketti. Uhkasin siinä se pieni itkunalku kurkussa Emmalle, että lukitsen itseni sisälle enkä astu ulos kertaakaan ennen joulua. Eikä se ollut mikään vitsi.

Liika analysointi on pahasta. Tiivistettynä epäilen, että ehkä isi ei kehunut pientä tyttöä tarpeeksi. Ehkä luokkakaverit kiinnittivät ulkonäköön liikaa huomiota. Ehkä lapsi ei oppinut puolustautumaan valtavia paineita vastaan. Ehkä asiasta huomauteltiin liikaa iän karttuessa. Ehkä se, jonka pitäisi uskomuksen mukaan kuluvana vuonna olla elämänsä kauneimmassa kukoistuksessa, on vain yksinkertaisesti ruma ihminen. Ja mitä muuta se muka voisi olla? Hämmentävintä on, että kun haukkumasanat vuosi sitten alkoivatkin vaihtua kehuiksi ja pahat huomiot positiivisiksi, minä itkin monta iltaa tuskastuneena ja mietin, mikä minussa on vikana. Itken edelleenkin.

Haluan vain sanoa, että olisi ihanaa herätä ja hymyillä itselleen, olisi hienoa katsoa peiliin ja tuntea riittävänsä. En minä tahdo näyttää mitenkään häikäisevän hienolta tai kauniilta tai jotain sinnepäin. Haluan näyttää itseltäni ja oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Ulkonäkö ei määritä ihmistä, mutta se ilmaisee persoonaa ja on tärkeä osa ehjää kokonaisuutta. Minä haluaisin olla sellainen. Ehjä, hyvä, riittävä, vahva, itsenäinen, muista riippumaton ja muita arvostava ihminen. Minä haluan olla se, minkä määrittelen tasapainoiseksi ja onnelliseksi ihmiseksi.


Päivän kuvaterapian saldo on melkoisen laiha. Mutta ainakin on jotakin... Palaan tänne toivottavasti vähän vähemmän ahdistavissa ja paljon helpommin ymmärrettävissä merkeissä.

maanantai 15. lokakuuta 2012

"If Baggins loses, we eats it whole."

"Ei tää satu, se vaan on vähän kipeä ja tuntuu epämiellyttävältä" - ilmoitti lapsi reippaana eilisiltana.
"AIJAI SATTUU EI VOI ROOSAAA" - karvas totuus valkenikin aamulla.

Niin että se kielilävistyksen paljon parjattu jälkikipu alkaakin ehkä olla totta. Palvon ibuprofeenia.

Eilen illalla iski myös inspiraatio, joten käänsin huoneeni ympäri. Olen raahannut irtaimiston aulan sohvalle, vetänyt sohvaa, sänkyä ja pöytää ympäri huonetta, luutunnut hulluna mutta ylpeänä imuriboikotistani, kiipeillyt tuoleilla ja tullut sieltä alas kivuliaallakin tavalla, raahannut kamat takaisin ja istahtanut lattialle nyhjöttämään. Tarmo loppui, vaatekaappini on lattialla ja irtaimistoni sängyllä. Haukotuttaa.

Käytiin eilen katsastamassa serkun ja sen poikaystävän kämppä ja rotat. Taisin rakastua, sain pari niistä kädelleni ja oli ihania! Kipitti pitkin käsivarsia ja niskaa ja jalkoja ja hartioita ja kynnet nipisteli ja vähän näykkäisi sormiakin, ja yritti syödä Ernestin. Olin ihan täpinöissäni, mietin hetken, että josko sittenkin rotta eikä siili... Mutta mitä turhia, siili sen olla pitää. Puhuttiin Roosan kanssa, sovittiin että meille hommataan Victor. Tai Hector. Mutta poika kuitenkin. Sitten ollaan onnellisia kolmistaan, minä, Roosa ja Victor.

Aika hieno fiilis loppujen lopuksi. Kuvia ei valitettavasti ole lisättäväksi, ehkä loppuviikosta. Nyt alan siivota ja yritän, ihan oikeasti yritän heittää jotain pois. Koska tämän tavaramäärän kanssa ei voi lähteä minnekään, siinä tulisi sairaaksi. Ja tänään pitää ottaa kitara syliin ja rämpyttää, kunnes riffi menee. Nauran itselleni, mutta en osaa sitä vieläkään. Enkä sen puoleen muutakaan... Lisäksi läksyjä ja neulomista ja sellaista.

Hei, talo taisi tyhjentyä. Menen alakertaan vähän tanssahtelemaan, siitä saanee lisäpuhtia.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Neulatyynynkorvikelapsi.

Äiti on oppinut ottamaan päähänpistoni järkevästi ja tuohtumatta, mikä on hätänä? Reikänaamalapsi ihmettelee kovasti ja kääriytyy isomummun vanhaan täkkiin, jotta varpaat pysyvät lämpimänä.

Ensiviikko on käsisfysiikkaenglantielämänkatsomustietolahnaus. Tuntuu, etten jaksa. Haluan ottaa rennosti, mutten voi. En ainakaan tämän päivän perusteella, minä olen vain maannut sängyssä ja pohtinut maailmaa ja tuntemuksiani ja ollut yksinäinen. Joku saisi tulla ja antaa ison halin ja jäädä tänne vain olemaan. Arvostaisin kovasti sitä hömelöä.

Haluttaa piirtää. Syksyn maisemat ja silmät ja kädet ja ihmismielet ja kadut ja lapsenkasvot ja rumat ihmiskehot. Ja pitäisi neuloa pipo ja sukat ja lapaset. Ja siivota. Melkein hävettää olla näin saamaton ja epäluova kökkäre, minulla on luova mieli, miksei se toimi? Mikä sitä vaivaa? Kehittelen kohta henkilökohtaisen taideterapiaohjelman ja alan juosta museoissa ja impulsiivisoidun ja istua kaduilla ja metsissä tuijottamassa ohikulkevaa elämää ja muutun sellaiseksi häiritseväksi stalkkeriksi. Iloista syksyä minullekin.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Ota minut syliin sitten kun tulet hakemaan.


Hyvää siniharmaata sunnuntaista iltaa kaikille. Minä aivastelen täällä elämääni iloisemmaksi ja pyörittelen silmiäni ja leikin kuvaterapian avulla, kameralle ilmeily piristää kummasti päivää. Leikki jäi kylläkin ikävällä tavalla kesken, siskot eivät monen muun asian ohella ole ikinä oppineet, että kameran neljästä akusta kolmen pitäisi olla aina täynnä, ja minä sitten jouduin kärsimään näistä neljästä henkitoreissaan sinnitelleestä akusta.

Koulua jäljellä maanantaitiistaikeskiviikkotorstaiperjantai, viikonloppu ja hiphei syysloma. Pitäisi varmaan kurkata äidin työvuorolistaa ja varautua siihen, että seurauksena saattaa olla suurensuuri ärtymys ja melkein itkukin, mä haluaisin ne pari ensimmäistä päivää oikeasti itselleni, ne muutamat käsittämättömän upeat tunnit, kun saa ihan oikeasti olla yksin ja kuunnella talon narinaa ja kuiskauksia ja tuijotella nurkkia ja etsiä varjoista kaikkea erikoista. Se on aika huimaa, hui, mehän ollaan asuttu täällä kohta yhdeksän vuotta! Huisia, en edelleenkään tiedä, mistä katkaisijasta mikäkin lamppu syttyy ja miten mitäkin kahvaa täytyy kääntää, jotta ovi aukeaa. En edelleenkään osaa avata hormin peltejä ja tappelen vieläkin parvekkeen oven salvan kanssa, puutaloilla on hurmaava tapa elää omaa elämäänsä.

Joe Hisaishi on rakkaus, voi kun minulla olisi enemmän aikaa, katsoisin kaikki mahdolliset Studio Ghiblin elokuvat, jotka vain saan käsiini. Itkisin silmäni ulos kuopistaan ja hymyilisin poskeni halki ja pakahtuisin innosta ja varmaan kuolisin ravinnon puutteeseen, visuaalinen nautinto tuntuisi riittävältä. Voisi vain käpertyä sohvan pehmeimpään nurkkaan ja neuloa pitkät pätkät kirjavia sukkia, kunnes sormiin sattuisi liikaa ja alkaisin hipsuttaa peittoja ja tyynyjä ja hiuksiani. Ja jos oikein ihastuisin, hyppäisin tanssimaan kyynelet silmissä näiden kauniiden sävellysten tahdissa.

Minä hipsin sytyttämään valot ja kirjoittamaan englannin kotiainetta. Tapaamisiin.

lauantai 6. lokakuuta 2012

The wonder of living, the wonder of dying.

10 vuotta sitten..
..olin seitsemänvuotias ja ensimmäisellä luokalla
..jouduin toteamaan, että muut eivät vain hyväksyneet minua tällaisena
..puin veljeni hyvin usein prinsessaksi siskojen avustuksella
..opin lukemaan
..asuin vielä meidän edellisessä kämpässä.

5 vuotta sitten..
..olin aloittanut kuudennen luokan
..huolehdin koulun pienimmistä jatkuvasti
..piirsin mielettömät kasat niin hienoja kuin huonojakin teoksia
..luin satoja kirjoja vuodessa
..totesin, että elämä alkaa luisua huonoon suuntaan.

3 vuotta sitten..
..tutustuin aivan käsittämättömän ihaniin ihmisiin
..koin musiikillisen heräämisen
..koulu alkoi tuntua laitokselta enkä aina kyennyt menemään sinne
..tajusin haluavani nuoriso-ohjaajaksi
..päätin käydä talviriparin.

Vuosi sitten..
..asuin asuntolassa
..tajusin että hymyilin luvattoman paljon
..nukuin (ja asuin) viikonloppuisin sohvalla
..totuin reissaamaan Tampere-Järvenpää -väliä niin paljon, että teki jo pahaa
..hiukseni olivat blondit ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen.

Kuluneena vuonna olen..
..tehnyt hyvin monta tärkeää tulevaisuuttani muuttanutta päätöstä
..itkenyt liian vähän ja yrittänyt itkeä liian paljon
..pitänyt hauskaa shokkivärien kanssa
..sanonut monet hyvästit, myös itselleni, mutten kertaakaan lopullisesti
..opetellut arvostamaan itseäni ja uskomaan sen, etten minäkään ansaitse kaikkea paskaa päälleni.

Eilen minä..
..vietin iltapäivän Iiriksellä, myös Mimmi ja Nelli olivat mukana
..en mennyt naimisiin kenenkään kanssa, vaikka Vegas sen mahdollistikin
..olin perjantai-iltana aikaisin kotona ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan
..tunsin oloni epämukavaksi ilman kaulakoruja
..talsin pitkät matkat reikäisissä tennareissa ja märissä sukissa.

Tänään minä..
..olen yrittänyt ymmärtää fysiikkaa
..heräsin vasta yhdeltä
..sain äidiltä maailman ihanimmat lakanat
..pohdiskelin pakkomielteitäni
..olen kuunnellut Miyazakin leffojen sountrackeja.

Huomenna minä..
..menen kaupungille erään hienon ihmisen kanssa
..lupaan olla iloinen ja lyödä peiliä, jos se yrittää estää sen
..menen toivottavasti ajoissa nukkumaan
..harjoittelen kitaransoittoa
..vältän yhdet juhlat, joista en erityisemmin innostu.

Ylihuomenna minä..
..yritän oppia jotain fysiikantunnilla
..lasken päiviä syyslomaan
..yritän saada rahat kasaan perjantaiksi
..pidän elämänkatsomustiedon tunnilla alustuksen hyvästä elämästä japanilaisessa kulttuurissa
..leikin kotiopettajaa.

Vuoden päästä minä..
..olen lukion toisella luokalla ja suorittanut pakolliset kurssit kolmesta inhottavimmasta aineesta
..olen täysi-ikäinen enkä omista edelleenkään ajokorttia
..asun toivottavasti Roosan kanssa omassa kodissa
..osaan tasapainottaa elämäni paremmin
..olen toivottavasti löytänyt vähän paremmin pysyvän hiusvärin ja erotun silti edelleen joukosta.

Tulevaisuudessa minä..
..haluan auttaa ihmisiä
..olla luova ja toteuttaa itseäni monin tavoin
..olen tärähtänyt ja hämmentävä ihminen, mutta sentään hyvä sellainen
..omistan siilin ja kissan ja kilpikonnan ja adoptoin sen postia hakevan pingviinin
..en enää joudu läpsimään Roosaa poskelle, kun se tekee jotain kusipäistä ja tyhmää.

Kuten huomaatte, en keksi mitään järkevää sanottavaa enkä ole kovinkaan luovalla päällä. Näin ollen siis jätän tämän tähän ja toivon, että pystyn ryhdistäytymään ja tekemään jotain oikeasti älyllistä tai erikoista tai ylipäätään mainitsemisen arvoista.
PS. Haluan sen punaisen emolettini takaisin, tuli ikävä.
PPS. Itken koska Mitt Romney. Ei.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Green Day quote?

Perhekriisimme on muotoa puhumaton esikoinen. Eikä edes hävetä. Istun yksinäni huoneessani tai kirjastossa tai jossain muualla ja annan mielen tulvia yli. Odotan, että joku hieno ihminen palauttaa uskoni vastakkaiseen sukupuoleen. Haluan uskoa ihmeisiin ja tavoittelen mahdottomia, jotka tiedän kuitenkin jossain määrin mahdollisiksi. Nyt kuitenkin rajoitan toiveeni siihen, että villasukat lämmittäisivät henkitoreissaan kärsivät varpaani ja herättäisivät ne taas henkiin.

Olen tylsä ihminen enkä kirjoita enempää, mutta totean kolmannen kerran tänään, että keksit ovat hyviä. Ja otsikosta, oletan teidän olevan niin hyvin perillä musiikista, jottai ymmärrätte sen. Hyvästi syyskuu kaksinollayksikaksi.

torstai 27. syyskuuta 2012

Olen kylmä ja kivinen kaivo.

Toissapäivänä pihatien päässä pörhisteli nyrkin kokoinen varpunen, se tuijotteli pahasti itsevarmana ja uhmakkaana. Minä luimistelin postit kainalossa sen ohi.

Tänään sängyssäni oli vihainen lude, joka ei pitänyt siitä, että luulin sitä siemeneksi eikä siitä, että kiljaisin otettuani sen käteeni. Päädyimme epätasa-arvoiseen kompromissiin, toinen parvekkeelle ja toinen työntämään lakanoitaan pesukoneeseen ja desinfioimaan käsiään pakkomielteisesti. Kumpi kärsikään enemmän?

Harrastan tukehtumista, suussa on kuiva ja vanha maku, hymy näillä kasvoilla ei kerro mitään. Nauran sitä yhtä ihmistä, maa voisi niellä meidät kaikki ja tukahduttaa tämän koomisen sotkun. Siirryn kirjan kanssa peiton alle sivistymään ja vastauksia etsimään ja toivon, että opin runoilemaan.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

My friends we can do anything, but should we?

Kaikkialla on kylmä, minä en omista housuja, sukissani on reikiä, jääkaapissamme ei ole kasvisruokaa, äiti valittaa ajokortin kallistumisesta, violetti hiusväri haalistuu liian nopeasti, korvat ovat lukossa, iskä pakottaa lääkärille, pelkään epäonnistumista englannissa, en osaa auttaa kasiluokkalaista opiskelemaan kokeeseen, olin herätä sängystä putoamiseen, minulla on nuha, aamulla lähden kouluun pimeässä, joku on riehunut huoneessani päivän aikana, olo on kipeä, en taida osata fysiikkaa kunnolla, olen köyhä, en osaa soittaa kitaraa, ikkuna on likainen lintujen törmäilyn jäljiltä, minun tekisi tavallaan vieläkin mieli lyödä erästä henkilöä, en osaa päättää lyönkö vai enkö, minut pakotetaan asumaan kotona, sormissani ei kierrä veri ja huuliani kuivaa.

Villapaita on lämmin, äiti osti jogurttia, luovan kirjoittamisen kurssi on niin jännä etten osaa kuvailla sitä, Iiris lainasi Baby Janen, opettelin sosialisoitumaan tänään, odotan iltaisia keskusteluja koko ajan enemmän, osaan itkeä, tämä ilta on vapaa, löysin hiusnaamion, ulkona on mukava sää, pääsen illalla saunaan, syyslomaan ei ole pitkää aikaa, viikonloppu on kohta, taisin keksiä piirrosaiheen, musiikki on ihanaa, innostuin tänään tekoripsistä ja läksyt kiinnostavat.

Hyviä asioita on vähemmän. Silti on iloinen fiilis.
Ajattelin opetella kirjoittamaan kunnolla.

lauantai 22. syyskuuta 2012

According to plan.

On aika inhottavaa herätä seitsemän aikoihin pahaan suonenvetoon ja hämmentävää todeta, etten tiedä, heräsinkö seitsemältä vai sen jälkeen. On hauskaa tanssia ympäri huonetta ja pyyhkiä pölyjä rievulla. On jotenkin koomista tehdä ammatinvalintatesti ja todeta taas kerran, että ammattilista ei muutu, se näyttää edelleen samalta muutaman vuoden jälkeenkin. Ehkä kaikista hienointa on ajatella, että joskus minä ehkä olen joku noista.

Näyttelijä
Tanssinopettaja
Tulkki
Kuvaamataidon opettaja
Kirjailija
Muusikko
Mainospiirtäjä
Kapellimestari
Muotisuunnittelija
Mainostekstien kirjoittaja
Kuvataiteilija
Säveltäjä
Toimittaja

"Minä pidän siitä. Ei hullu paha ole, ainoastaan erilainen." --"Minä luulen, että sinä olla myös hullu." 

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Senkin heterot .

"Brittiyhtye Placebon viime perjantaina peruuntuneelle konsertille Helsingin Jäähallissa ei ole valitettavasti saatu järjestymään korvaavaa keikkapäivää neuvotteluista huolimatta yhtyeen aikataulujen vuoksi. Lipunostajia pyydetään palauttamaan lippunsa keskiviikkoon 31. lokakuuta mennessä."

.. Ja Riina itkee verta huoneen nurkkaan käpertyneenä.

Hiukset vaihtoi väriä, siivosin kämpän ja raahasin puita vähitellen kaatosateeksi yltyneessä vesisuihkussa. Matikankoe meni komeasti penkin alle, hävettää oikeastaan. Toivon, että pääsen läpi. Enempää en uhraa asialle ajatuksia, mennyttä. Huomisesta tullee jännä päivä, sen näkee sitten. Nyt pakkaan vaatteet kaappiin, raivaan huoneeni ja käperryn peiton alle lukemaan, yli neljäsataa sivua Torey Haydenin kirjoittamaa selviytymistarinaa. Innostavaa.

Ja koreapop tunnetusti lievittää ärtymystä.


tiistai 18. syyskuuta 2012

The world is ugly.

Haluan piirtää, maalata, siivota, järjestellä, kokata, lukea, neuloa, kirjoittaa, suunnitella, valokuvata, ommella, laulaa, värjätä hiukset, nukkua, lähteä pyörälenkille, matkustaa, halata jotakuta, rentoutua.

Menen kertaamaan matikkaa ja tuskastelemaan tyhmyyttäni.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Kurkkuongelma.


Tässä vähän kuvatodistetta perjantaista. Aamu käynnistyi vaatekriisillä ja mustalla kahvilla ja voileivällä ja ylenpalttisella säätämisellä. Sain referoitavan artikkelin eteeni ja tajusin, että olin unohtanut kaiken, seuraavat kaksi ja puoli tuntia sisälsivät turhautumista, pohdiskelua, suunnittelua ja suttua, vihaan käsialaani. Yhdentoista jälkeen löysin itseni ykkösraiteelta maasta istumasta, oli kaunista ja viileää ja aurinkoista ja Tampere oli taas koti, Helsingissähän sain lievän ahdistuskohtauksen eikä itku tuntunut olevan kaukana. Kamala paikka, en halua sinne taas vähään aikaan, mutta saatan päätyä sinne jo turhan pian...

Iltapäivä kului ihmisten kanssa pyöriessä ja ympäri pääkaupunkimme keskustaa juoksennellessa ja sateenvarjon kanssa tapellessa. Jono alkoi pakkautua kasaan, ihmiset valmistautua siirtymään sisään. Olin melko lähellä ovia, kuulin miten joku huusi ja erotin sanan "peruttu". Enkä vain kerran, monesti. Ja kohta sitä kuulutettiin oikein kunnolla, Brian Molkon ääni ei kestä esiintymistä. Lähetämme Olgalapsosen kanssa herra Brianin kurkulle vihaista fanipostia ja kurkkupastilleja, se röyhkimys.

No, vitutus on lievä, korvaavaa keikkaa suunnitellaan kyllä, mutta silti. Tätä odotettiin maaliskuusta lähtien. En tiedä, jotenkin hassu olo. Tavallaan olen helpottunut, jos Placebo olisi vähänkin isompi ja mahtavampi ja elintärkeä mielenterveydelleni ja järjelleni ja olemukselleni, olisin varmaan hypännyt tänään Kampin liukuportaat alas. Tai kierinyt junan alle. Tai ninjaillut jotain muuta yhtä älykästä. Nyt en kuollut, nyt kärsin vain pahoista henkisistä ja fyysisistä kivuista ja traumoista ja rahallisista menetyksistä. Ja olin kyseisenä iltana niin järkyttynyt, että meinasin ostaa kalahampurilaisen. Herra kurkku saa siis varoa toistamasta tätä virhettä, minä murhaan jonkun, jos sorrun syömään kalaa.


Ystäväiseni nappasi tällaisen kuvan, kun odoteltiin kadulla avaimia. Ilmeeni jotenkin tiivistää kaiken. En osaa sanoa enempää, revin hiukset päästäni. Elämä on ihanaa. Ei kun siis mitä?

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Day by day.


Hymystä halkeava materialistilapsi ilmottautuu taas. Tein kirpparikierroksen Emman kanssa, mukaan lähti pari neuletta, tunika ja pitsipaita. Ja kikattajalle hiusväri ja karkkia, koska iski älytön suklaahimo ja halusin taas käväistä Tullintorilla ostamassa vähän ekologisempaa syömistä. Punnitse & Säästä on hieno paikka, vaikkei se olekaan ihan paras valinta opiskelijabudjettia ajatellen... Ehkä kuitenkin kestän, suklaakuorrutetut kahvipavut ovat sen arvoisia.

Koeviikko. Huomenna uskonnonkoe, perjantaina se äidinkielen referaatti, maanantaina psykologia ja keskiviikkona matikka, olen melkoisen huoleton. Olen valmistautunut mielestäni ihan kelvollisesti, ja uskonnon koealuettakin pienennettiin tänään. En edelleenkään tiedä, mikä on referaatti. Se opetettiin ysiluokalla, mutta en muista siitä mitään. Ehkä se selviää huomenna. Psykologiasta en huolehdi, kertailen ihan rauhassa ja teen parhaani, selvisin samasta kurssista keväälläkin, vaikka se olikin huomattavasti helpotettu versio. Ja se matikka... No, en jaksa murehtia. Pääsen läpi, ei siitä sen enempää. Toisen asteen yhtälöt ei sovi tähän mieleen.


Ja Placebo on ylihuomenna. Kärsin tavanomaisesta mäenhaluamennäsinnekeikalleenhaluahaluahaluaenkykeneenpystyenvoi-kohtauksestani, mutta se kuuluu asiaan, saan sen kaikkia keikkoja odotellessa. Tuossa kuoressa on tosiaan neljä kopiota samasta lipusta, iskä kun printtasi niitä kaiken varalta useamman. Jos joku vaikka hukkuisi tai jotain, niin olisi edelleen varakappale. Perjantaina siis juoksen suoraan koulusta junaan, koska lupauduin jonotusseuraksi ja näen Opria ja Olgamiestä niin harvoin. Palailen Helsingistä sitten joskus, katsotaan sitä viikonloppuna sitten.

Nyt lapsi juoksee lukemaan uskontoa ja siivoamaan huoneen ja ihkuttamaan Battle For The Sunia, kunhan pääsee tästä NU'EST-kohtauksestaan eroon. Lukion alku jäänee mieleen koreapopituksena, Never Shout Neverinä ja Paramorena. Ja tämä keskiviikko erityisesti siksi, että en ole vittuuntunut tai itkuinen tai muuta. Sinä yksi pöljäpallero, joka tätä kuitenkin eksyt jossain vaiheessa lukemaan, taisin sittenkin liioitella sanoessani, että tässä kestää. Nyt on asiat hyvin eikä tässä muuta kaivatakaan.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Sinä olet varjoja puistossa, pimeällä penkillä kastetta.

Laskimet osaa olla melkoisia urpoja, tämä tuli todettua eilen. Naurattaa vieläkin.

Voisi vilkaista peiliin ja nauraa sillekin. Pääsin kotiovesta sisään, kirjoitin muutaman sivun tekstiä ja nukahdin hetkessä. Jotenkin tuntuu, että saan kuulla tästä. Mutta ulos oli pakko jäädä hetkeksi, meidän pihamaa oli mustana, taivas sen yllä tummansinisenä ja kaikki tähdet kirkkaina valopisteinä sen yllä, miksen pukeutunut aamulla paremmin? Olisin voinut jäädä siihen vetiselle nurmelle istumaan, nyt vain seisoin hetken pihatiellä.

Nyt talo on hiljainen, en ole vielä liikkunut sängystäni minnekään, kohta voisi yrittää. Zen Café on rakkaus. Kärpästen herra, psykologian ja uskonnon kertaus huutavat. Minä haluan olla tehokas ja samalla vain olla. Ehkä tänään pysyn kiinni velvollisuuksissa ja huomenna vapautan pääni. Se on tällä hetkellä kummallinen, sen pitäisi olla räjähdyspisteessä, ja se vain käskee hymyilemään ja sanoo, että älä huolehdi, tämä hoituu kyllä. Ajattelin uskoa sitä ja olla ahdistumatta.


En sillalle jää seisomaan
reuna rauhassa olla saa
Jos kuitenkin sä hylkäät
niin hirtän itseni patteriin

torstai 6. syyskuuta 2012

And we could sing in such harmony.

Yhteiskunta kävi päälle. Marssin koulun päätyttyä Pyynikintorille ja hyppäsin bussiin, paikalleni istuttuani vilkaisin ulos. Siinä sen pienen lihakaupan edessä joku eläkeikäinen mies oli saanut päähänsä mennä keskelle autotietä makaamaan. Teki mieli kiljua, mitä se tekee, miksimiksimiksimiksi? Viina luultavimmin, mutta silti. Ihmiset hyppi sen viereen tielle varoittamaan autoja, onneksi. Vähemmästäkin tulee epätoivoinen olo.

Kotona istuin pöydän ääreen, Aamulehti hyppäsi silmille. Lastensuojelu, vanhusten laitoshoito ja nuorten opiskelupaikat. Ei ollut kirkuminen enää kaukana. Siitä siirryin kotiopettajaa leikkimään, sekin ahdistaa. Ideaalitilanne ei toteudu, parasta olisi se, etten minä olisi tarpeellinen. Siihen tässä koko hommassa pyritään, autan niin pitkään, että tulen tarpeettomaksi. Onhan tässä ihan hyvä tulonlähde, mutta ei se ole hyvä asia.

Placeboon viikko, The Used marraskuussa. Tiistaina, mutta Circus on lähellä asemaa, ehdin junaan ja olen Tampereella yön aikana, eli voin mennä kouluun. Ja reiluna ihmisenä en tee kompromissia tässä asiassa, minähän menen sinne ja piste. Koska The Used.

Looking up, looking down, looking side to side
Wondering why this world is the way that it is
And why my momma cries
Every night when I'm trying to rest my head
On the floor
Half-stoned thinking "damn, this shit gets old"

Ah ja niin tosiaan, Never Shout Never on yksi täydellisyys. Piristää päivää kummasti.
Nyt se psykologian essee.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Perustiistai?

Ei mitään hajua siitä, miten otsikoisin, joten tuo saa kelvata. Ei tässä taaskaan mitään erityistä asiaa, ajattelin vain tulla taas sanomaan, että olen hengissä. Kärsineenä enimmäkseen henkisesti, koska eräällä köhköh petti harkintakyky sietokykyni suhteen. Älä huoli, lepyn kyllä, kun vähän saan valittaa ja ehkä lyödä pään seinään muutaman kerran, koska tavallaan häpeän itseäni. Annoin noin pienen asian romuttaa itsevarmuuteni, naurettavaa.

Niin. Siirryn kirjoittamaan jotain citykaneista, sitten voisin siivota ja pakata ja mennä nukkumaan. Kärpästen herra jää tänäkin iltana lukematta, en kykene siihen. Se saa kyyneleet silmiin, miksi se on pakko lukea? Mene pois, paha kirja.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Stranger in a strange land.

Sain äkillisen inventaariokohtauksen, mutta hetken ympärilleni katsottuani tajusin taas kerran, ettei täällä ole mitään sellaista, mitä voisin heittää pois. Istahdin sitten koneelle tutkimaan blogeja, ja päädyin sitten tehtailemaan tällaista. Ehkä tämä kertoo tekstiä naputtelevasta ihmisestä jotain niille, jotka eivät minua tunne, ja niillekin, jotka jo tuntevat.











Ja kuvat ovat siis täältä.

Ensi viikkoon mahtunee useampia vaatekriisejä, verestävät silmät, kiireinen aikataulu, paljon läksyjä, bussireissuja, huonoa ruokaa, hiuskriisejä, koulukuvaus, tekstitaidon kirjoitelma, psykologian esseen hätäinen viimeistely ja palautus sekä yllätyksiä. Odotan innolla kauhusta kankeana, ole kiltti ja ole hyvä minulle. Ja tee minusta ylpeä, kun veli täyttää yksitoista ja alan ehkä itkeä, koska olen melkoisen iloinen tuosta pienestä toistaiseksi osittain kävelykyvyttömästä hermojaraastavasta otuksesta, joka piristää akkavaltaisen perheen arkea reippaasti. Ei tässä muuta.