torstai 30. elokuuta 2012

You can't be too careful anymore.

Yritän olla tukehtumatta hämmentyneen ja hieman järkyttyneenkin nauruni takia, miksi blogin kävijämäärä on 136? Köhin itseni hengiltä naurunpuuskien seassa, ei tämä niin kiinnostavaa voi olla.

Alkaa tuntua siltä, että lukio on lähtenyt tosissaan vauhtiin. Ja minä siinä mukana. Pääsen koulusta kotiin, syön ja mahdollisesti pyykkään tai tiskaan, juoksen naapuriin leikkimään kotiopettajaa ja istumaan kahvilla ja juttelemaan mukavia. Tai kömmin omaan sänkyyn lämpimään läksyjen ja koneen kanssa, korealaista poppia taustalla ja kauhistelen vaateröykkiötä lattialla. Oho, se oli vahinko.

En anna päälle lupaa seota. Tämä hetki on tässä ja nyt, huomenna se on poissa, kaikki on erilaista. Eilen sanottu voi jo melkein unohtua, tai sitä voi muistaa hymyillen ja yrittää toteuttaa saman ilonaiheen uudelleen. Voi irvistää peilikuvalle ja maalata kasvoille nukkemaskin, jos siltä tuntuu. (Tosin ihmiset katsovat sitä hieman hämmentyneesti kaupungilla, ensin vilkaisevat ja kohta pyöräyttävät päänsä ympäri varmistaakseen, että silmät eivät valehtele. Tuijotin suu mutrussa takaisin ja sain ilmeet häpeileviksi, sinänsä huvittavaa.) Maskeeraus on kivaa, jos lauantaina on aikaa, teen saman maskin itse uudelleen.

Ihmiset ovat taas kiinnostavia. Niille hämmentäville, inhottaville, merkillisille ja rakastettaville olennoille voi taas hymyillä, voi halata ja voi puhua. Olkoonkin, että samalla alkaa huolestuttaa se, miten sellaisille voi sanoa asiansa niin, ettei sanoista loukkaannuta. Yritän pohtia vastausta, oma puheenvuoroni on ehkä jo valmis, sen näkee vain kokeilemalla. Toivottavasti keskustelunavaus johtaa ajatuksiin ja ajatukset tekoihin, teot johonkin parempaan.

Jos sitä viikonloppuna yrittäisi taas laulaa.

maanantai 27. elokuuta 2012

And I can't say anything, everything comes out the wrong way.


Rakastan tai jotain siihen suuntaan. Käytän tuota verbiä liian usein, mutta se vain sattuu sopimaan ja on totta. Musiikki pelastaa siinä, missä ihmiset jäävät taka-alalle.

And here's the part where I started to make my own damn decisions
And make a name for myself

Ääni meni, pihisen säälittävästi ja tukehdun yskään ja vetistelen huonoa oloa. Tämän viikon maastolenkit täytyy jättää väliin, jälkitaudit ei houkuttele. Ehkä ensi viikolla sitten. Saanpahan keskittyä töihin ja kouluun. Ja tunnen olevani hyödyksi. Iskä lupasi toteuttaa taas yhden sisustushaaveen, saan päiväjärjestyksen seinätaululle toivottavasti viikon sisään. On se aika ihana.

Oli aika hämmentävä päivä. Ensimmäisellä tunnilla luulin kuolevani, toisella kuurouduin ja itkeskelin, ruokailu sujui paniikkikohtausta pakoillessa. Iski lievä tunneräjähdys, anteeksi, jos hämmensin. Pyydän kummaltakin anteeksi, ehkä pitäisi kontrolloida itseään paremmin. Ryhmäytys Torpalla meni kivasti, parempi mieli. Kyllä asiat pikkuhiljaa korjaantuvat, sitä sanoin naapurillekin.

Ulkona kaatosade, haluan sinne seisomaan, mutta jätän väliin tällä kertaa. Ehkä sitten, kun pystyn taas laulamaan.

lauantai 25. elokuuta 2012

Though some may hold the rose, some hold the rope.

Epämääräinen vireystila. Hoipuin bussipysäkiltä kotiin ja meinasin kaatua pensaaseen, koska päässä heitti ja olo oli ja on edelleen epämääräinen, ja siinä ne pensaat on jollain tavalla hauskoja, niitä on aina pysähdyttävä katsomaan. Jotain nuhaa ja särkylääkkeitä ja väsymystä, ihana yhdistelmä. Ei se mitään, isoskoulutus alkoi tänään ja kirkolla oli kivaa, sieltä päädyin Keskustorille ja hypin siinä ihmisten kanssa ja sellaista.

Kännykän unohdin kotiin, tuntui kummalliselta olla tavoittamattomissa muutaman tunnin ajan. Ja vähän ikävältäkin, koska ihmiset soitteli ja viestitteli ja kyseli kamalasti, yritän jatkossa muistaa olla tarkempi. Mutta ainakin totesin, etten turhaan kirjoittanut porukoiden ja kavereiden numeroita kalenteriin, käytin pienen hetken vanhempien numeroiden opettelemiseen. Siitä nyt ei voi olla haittaakaan.

Voisin tehdä vaikka läksyt tässä. Niin huomenna voisi katsella leffoja. Sweeney Todd, Poika raidallisessa pyjamassa ja Pienet punaiset kukat odottaa. Jos siis jaksan pysytellä hereillä ja muutenkin tolkuissani. Sen näkee sitten.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

I couldn’t feel this when I was with you.


Hupsista, rakastuin tuohon. ♥

Koin ehkä tämän viikon pahimman järkytyksen, kun katsoin peiliin maskeeraustunnin päätyttyä. En ole ikinä edes kokeillut aurinkopuuteria... Ei se näytä ihan niin pahalta kuin pelkäsin, mutta outoa se on. Ei toistamiseen kiitos. Huomenna vuorossa Bollywood-meikit, tästä tulee mielenkiintoista.

Pientä vaatekriisiä, lisää vetyperoksidia, liian vähän villapaitoja. Enkä osaa enää kirjoittaa kaunolla, tuskallista yrittää kirjoittaa ainetta. Täytyy opetella se uudelleen. Kitara täytyy ottaa syliin vielä tämän viikon puolella, yksi kirja lukea loppuun. Nyt tähtäimessä olisi kuitenkin psykologian essee, että siitäkin pääsee joskus eroon. Mielenkiintoinen aihe, pelkään vain, että se ei taida pärjätä koreapopille... Pitää vain yrittää.

Ei tässä oikein muuta. Kirjoittelen tällä viikolla toivon mukaan jotain julkaisukelpoista, ehkä piirrän. Ehkä vain istun peiton alla lämmittelemässä ja pohtimassa elämää ja varomassa, etten suunnittele suuria asioita liian pitkälle, ettei satu. Kuten tavallista.

More than any lie in this world,
Saying that I completely forgot you is the worst.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Koe wo kikasete.

Ouh. Olo on ihan että waah, asettauduin joku puolisentoista tuntia sitten sängylle kirjojen ja koreapoppia tursuavan Youtuben kanssa ja opin jopa jotain prosenttilaskuista. Hetkellisesti, iltaan mennessä kaikki on jo unohtunut. Pitäisi keskittyä miettimään uskonnon ulottuvuuksien näkymistä omassa elämässä, ei onnistu koska musiikki.


Tuli sellainen fiilis, että haluan asuntoauton. Asuisin siinä vaikka yhden kesän. Ei sen tarvitsisi olla ajokelpoinen, enhän minä osaa ajaa edes unissani. Mutta kun se olisi kiva. Idea vain tyssää siihen, että sellaista asiaa ei oikein voi esittää vanhemmille. Äiti, mä haluan muuttaa asuntoautoon. Se lukitsisi lapsen komeroon häpeämään, ei sellaisia saa ehdotella. Ihan kuten viime viikolla. Kun viimein ilmoitin, että en kestä, haluan muuttaa pois, se meni lukkoon. Asiasta ei ole puhuttu, jos siitä yritetään puhua, tulee paljon itkua. Jatkan sinnittelyä.

Läksyjen jälkeen edessä se inhottavarakastettavahirviömäinenelämäntarkoituksellinenylitsepääsemätönuskomaton ikuisuusprojekti. Pitäisikö alkaa sisustussuunnittelijaksi, jos sitten rauhoittuisin oman huoneen kanssa? Ja mietin taas sitä lävistystä. Medusa tai labret vain olisi aika mukaisa asia. Ei ole normaalia epäröidä yhtä pientä reikää yli puolen vuoden ajan, ja silti teen niin. Tiedän, etten kadu sitä hetkeäkään silloin, kun siinä reiässä on metallia, mutta saman tien, kun siitä pitää syystä tai toisesta luopua, päässä kilahtaa taas.

Maailma on epäilyttävän terävä laseilla. Siinä on erikoista syvyyttä ja kaukaisuutta. Sen tahtoisi maalata.

lauantai 18. elokuuta 2012

Find a brand new way of seeing.


If I could tear you from the ceiling
I know the best have tried
I'd fill your every breath with meaning
And find a place we both could hide

Eipä tässä muuta. Placeboon alle kuukausi, minä stressaan. Äidinkielen referaattikirjoitelma ja koeviikko yleensäkin ei tunnu kovin kivalta yhdistelmältä puoli vuotta odotetun keikan kanssa...

Huomenna vuorossa siivoamista, kokkailua, läksyjä ja muuta sellaista. Iloista viikonloppua vain muillekin.

torstai 16. elokuuta 2012

Let's play pretend.

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
Siellä nauretaan
Ilma on kauniimpi kuin aikoihin
Miksi itkisin?

Laulattaa liikaa.

Koulu sujuu vallan mainiosti. Mikään aine ei tunnu ainakaan toistaiseksi erityisen hirveältä ja ylitsepääsemättömältä, matikka vain on se kompastuskivi. Älykkäänä lapsena aloin tänään leikkiä miljoonilla, ei tullut mieleenkään, että voisin merkitä numerot miljardeina ja säästyä numerohirviöiltä. Tuskallista. Mutta ei se mitään, ehkä teen läksyt järkevämmin. Ja etsin laskimen.

Tarkkailen tässä punaisia kynsiäni, heiluttelen varpaitani ja etsin sitä pientä perhosta, joka on asustellut täällä pari viikkoa, ei tajua lentää huoneesta ulos. Kirjat makaa vielä repussa, läksyt tekemättä. Nyt voisi ryhdistäytyä ja aloittaa hommat. Ehkä kokeilla tajunnanvirtaa, ehkä kiinnittää seinälle muutaman aakolmosen ja alkaa leikkiä siveltimillä ja musteilla ja peiteväreillä. Alkaa kuulostaa jo melkein suunnitelmalta.

Viikonloppu kolkuttaa ovella, tiedossa toivon mukaan joitain emotovereita ja käsitöitä ja Kärpästen herra, ja jonkinlainen suunnitelma äidinkielen kirjoitelmaa varten. Jos selviän huomisiltapäivän viimeisestä matikantunnista, mahdollisesti puuduttavinta ikinä. Ja kaikki ne miljoonat ja prosentit ja verrannot ovat traumaattisia, ei niitä opi näillä aivoilla. Kymmenen vuotta olen yrittänyt, että ehkä alkaa jo riittää. Voisin keventää niitä kursseja pois.

Mä tahdon katsoa vain kauniita kuvia
Ja kun mä katselen kuvia, kuvia
Niin silloin voisin minäkin huutaa:
"Oon elossa!"

tiistai 14. elokuuta 2012

Find the faces in flowers.

Jälleen uusi paikka kirjoittaa. Uusi siksi, että uudet asiat pelottavat. Mieli pyörii väkkärää yrittäessään pysyä vaihtelevien mielialojen perässä. Minä pyörin fyysisesti väkkäränä yrittäessäni löytää koulussa luokkiin ja yritän luoda mieleen ja paperille niistä kartan. Kaikki uusi tuntuu samalla mahtavalta, ihanaa aloittaa taas alusta. Olkoonkin, että tällä kertaa se vaatii enemmän töitä ja ponnistelua. Paikka on edelleen se sama inhottava, ahdistava, vangitseva ja liian kotoisa kaupunki, jota jostain kumman syystä sekä rakastan että vihaan koko sydämestäni. Ehkä siitä pääsee joskus yli. Ehkä siitäkin, että yhtäkään blogia ei näemmä pysty ylläpitämään edes vuotta, eikä niitä edellisiä tahdo edes poistaa. Kummallista.

Onnellisuus on sitä, ettei vituta ihan joka päivä.

Joku fiksu on joskus noin sanonut, ajattelin yrittää elää sen mukaan. Tässä istuskellessani voin verrata vaikkapa eilistä ja tätä päivää ja sanoa ihan rehellisesti, että tämä oli parempi. Vaikka eilen oli sellainen fiilis, että olisin tänään voinut aamulla vain hypätä junaan ja pamahtaa entisen luokan keskelle. Kannatti jäädä, tästä tuli kuin tulikin mukava päivä. Ja seuraavasta päivästä ajattelin itse luoda itselleni hyvän. Nyt alkaa pitkä ja tuskallinen projekti, muttei mahdoton sellainen. Seitsemääntoista vuoteen on mahtunut paljon erinäisiä asioita ja tapauksia, ja vaikka osaa ei enää pystykään muistamaan, joitakin on käsittämättömän vaikea unohtaa. Ja unohtaminen tässä on nyt tavoitteena.