sunnuntai 19. elokuuta 2012

Koe wo kikasete.

Ouh. Olo on ihan että waah, asettauduin joku puolisentoista tuntia sitten sängylle kirjojen ja koreapoppia tursuavan Youtuben kanssa ja opin jopa jotain prosenttilaskuista. Hetkellisesti, iltaan mennessä kaikki on jo unohtunut. Pitäisi keskittyä miettimään uskonnon ulottuvuuksien näkymistä omassa elämässä, ei onnistu koska musiikki.


Tuli sellainen fiilis, että haluan asuntoauton. Asuisin siinä vaikka yhden kesän. Ei sen tarvitsisi olla ajokelpoinen, enhän minä osaa ajaa edes unissani. Mutta kun se olisi kiva. Idea vain tyssää siihen, että sellaista asiaa ei oikein voi esittää vanhemmille. Äiti, mä haluan muuttaa asuntoautoon. Se lukitsisi lapsen komeroon häpeämään, ei sellaisia saa ehdotella. Ihan kuten viime viikolla. Kun viimein ilmoitin, että en kestä, haluan muuttaa pois, se meni lukkoon. Asiasta ei ole puhuttu, jos siitä yritetään puhua, tulee paljon itkua. Jatkan sinnittelyä.

Läksyjen jälkeen edessä se inhottavarakastettavahirviömäinenelämäntarkoituksellinenylitsepääsemätönuskomaton ikuisuusprojekti. Pitäisikö alkaa sisustussuunnittelijaksi, jos sitten rauhoittuisin oman huoneen kanssa? Ja mietin taas sitä lävistystä. Medusa tai labret vain olisi aika mukaisa asia. Ei ole normaalia epäröidä yhtä pientä reikää yli puolen vuoden ajan, ja silti teen niin. Tiedän, etten kadu sitä hetkeäkään silloin, kun siinä reiässä on metallia, mutta saman tien, kun siitä pitää syystä tai toisesta luopua, päässä kilahtaa taas.

Maailma on epäilyttävän terävä laseilla. Siinä on erikoista syvyyttä ja kaukaisuutta. Sen tahtoisi maalata.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti