torstai 6. syyskuuta 2012

And we could sing in such harmony.

Yhteiskunta kävi päälle. Marssin koulun päätyttyä Pyynikintorille ja hyppäsin bussiin, paikalleni istuttuani vilkaisin ulos. Siinä sen pienen lihakaupan edessä joku eläkeikäinen mies oli saanut päähänsä mennä keskelle autotietä makaamaan. Teki mieli kiljua, mitä se tekee, miksimiksimiksimiksi? Viina luultavimmin, mutta silti. Ihmiset hyppi sen viereen tielle varoittamaan autoja, onneksi. Vähemmästäkin tulee epätoivoinen olo.

Kotona istuin pöydän ääreen, Aamulehti hyppäsi silmille. Lastensuojelu, vanhusten laitoshoito ja nuorten opiskelupaikat. Ei ollut kirkuminen enää kaukana. Siitä siirryin kotiopettajaa leikkimään, sekin ahdistaa. Ideaalitilanne ei toteudu, parasta olisi se, etten minä olisi tarpeellinen. Siihen tässä koko hommassa pyritään, autan niin pitkään, että tulen tarpeettomaksi. Onhan tässä ihan hyvä tulonlähde, mutta ei se ole hyvä asia.

Placeboon viikko, The Used marraskuussa. Tiistaina, mutta Circus on lähellä asemaa, ehdin junaan ja olen Tampereella yön aikana, eli voin mennä kouluun. Ja reiluna ihmisenä en tee kompromissia tässä asiassa, minähän menen sinne ja piste. Koska The Used.

Looking up, looking down, looking side to side
Wondering why this world is the way that it is
And why my momma cries
Every night when I'm trying to rest my head
On the floor
Half-stoned thinking "damn, this shit gets old"

Ah ja niin tosiaan, Never Shout Never on yksi täydellisyys. Piristää päivää kummasti.
Nyt se psykologian essee.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti