sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Siivet on tehty lentämistä varten, ei siksi että niitä voidaan roikottaa

Minua on tällä viikolla kutsuttu melkoisen monta kertaa vitun mulkuksi / pälliksi / idiootiksi. Mietityttää, kuinka paljon näissä luonnehdinnoissa on perää. Totuus tulee lapsen suusta, eikö se niin mennyt? Tarkoittaako tämä sitä, että kun luovan kirjoituksen opettajani vertasi kirjoitustyyliäni Sofi Oksaseen, se oli valhetta?

Pauli Ernesti tikittää eteenpäin, kuulen sen vaimeana korvissani, ja minä hukkaan aikaa. Pää huutaa fysiikkaa ja sormet vaativat kitaraa, minä haluan musiikkia ja tyhjää oloa. Hukun Irinan lyriikoihin ja teen kuolemaa, neljä kuukautta ei satu ja kuitenkin se vaivaa mieltä. Ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, enkä minä ymmärrä, mitä tässä nyt tapahtui. Kai on pakko odottaa ja antaa mennä, luotan siihen että tiedän, milloin kaikki on ohi.

Mun pitäisi ottaa askel tyhjän päälle
Ja itsensä voittaa rohkeudessa
Pelätä turhaan milloinkaan ei saa

Kaipaan uutta ja ikävöin mennyttä. Ahdistun fysiikasta, maailmankaikkeus ja sen toiminta kiinnostaa liikaa, mutta toisaalta haluan olla uskomatta mihinkään mitä siitä sanotaan, koska se saa minut pelkäämään ja toivomaan, etten olisi olemassa. Minä haluan ymmärtää, mutten kykene ja se tekee olosta surkean. Pakenen yksinäisyyteen, loputtomaan tuijotukseen ja pohdiskeluun enkä pääse minnekään.

Et estä sadetta kuitenkaan
Miksi taistella siis vastaan
Jälleen nousee aurinko huomenna
Asiat ottaa oikeet suhteet ja maailma jatkaa jälleen kulkuaan

Nauran, koska juuri tätä se opettaja tarkoitti. Päälausepilkkupäälausepilkkupäälause. "Säästä se erikoistapauksiin." Joo, säästän. Sitten kun pääsen eroon erikoistapauksesta nimeltä paska elämä, joka ei edes olisi paska, ellen ajattelisi sitä sellaiseksi. Olkaa kilttejä ja lyökää minua, kunnes tajuan lopettaa.
Ennemmin tinkii omistaan, kuin toisen toiveet kuolettaa
Mut näin ei vaan voi koskaan olla, rehellinen itselleen
Helpompi nieleskellä on vertaan, kuin toisen haavaa vuodattaa
Jos tässä jonkun täytyy kärsii, mä teen sen kyllä sun puolesta

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Vuorovaikutuksia.

Ehkä tämä havainnollistaa viime viikonloppua riittävän hyvin.


Jonotin Billy Talentiin neljä tuntia jälleen kerran ilman lippua, en kuuntele sitä riittävästi käyttääkseni vähäisiä rahavarojani lippuun. Pakkahuoneelta lähdettyäni käväisin kotona kääntymässä, äiti halusi nähdä Puhdistuksen ja meillä oli puoli tuntia aikaa päästä Plevnaan ja saada liput. Olo oli vähän tuskainen, koska ulkona istuskelun jäljiltä olin aivan jäässä eikä äitin ajotyyli oikein innostanut. Kun vain olisi rahaa ajaa se kortti...

Koulua. Aamulla ei millään meinaa nousta, pakko on. Kylmyys vaivaa, koeviikko alkaa maanantaina ja olen hukassa. En osaa soittaa kitaraa, en tajua fysiikkaa, novellini on pahasti kesken ja sen täytyisi olla huomenna lukukelpoinen. Englanti hermostuttaa, tahdon onnistua maskeerauksen lopputyössä (aiheeni), elämänkatsomustiedossa saa ottaa kirjan kokeeseen. Huimaa. Eilen juoksin liikuntatunnilla niin, että alkoi pyörryttää, en ole varmaan ikinä osallistunut noin päättäväisesti, mutta koripallo on kivaa kivusta huolimatta.

Odotan tässä viisastuvani, ensimmäinen viisaudenhammas on puhkaissut ikenen. Suuhygienistin työhuoneen katossa oli kuva pingviiniyhdyskunnasta ja minä rakastuin. Taidan piirtää pingviinin, nyt menen kuitenkin itkemään Roosalle kuinka tahdon Victorin. Ja että galaksien yhteentörmäys ahdistaa, haluan tietää mihin se johtaa. Selittäkää tämä!

lauantai 20. lokakuuta 2012

Kielon kukkia suussa.

Eilisaamuna peili päätti olla vihollinen isolla veellä. Niin paha, ettei sitä päässyt pakoon edes piiloutumalla isoimpaan ja lämpimimpään ja pehmeimpään villapaitaan. Niin turhauttava, että seurauksena oli räjähtänyt vaatekaappi, hiuksien repimistä lattialle, kurttuinen naama ja niin paljon ärtymystä, että melkein itketti. Uhkasin siinä se pieni itkunalku kurkussa Emmalle, että lukitsen itseni sisälle enkä astu ulos kertaakaan ennen joulua. Eikä se ollut mikään vitsi.

Liika analysointi on pahasta. Tiivistettynä epäilen, että ehkä isi ei kehunut pientä tyttöä tarpeeksi. Ehkä luokkakaverit kiinnittivät ulkonäköön liikaa huomiota. Ehkä lapsi ei oppinut puolustautumaan valtavia paineita vastaan. Ehkä asiasta huomauteltiin liikaa iän karttuessa. Ehkä se, jonka pitäisi uskomuksen mukaan kuluvana vuonna olla elämänsä kauneimmassa kukoistuksessa, on vain yksinkertaisesti ruma ihminen. Ja mitä muuta se muka voisi olla? Hämmentävintä on, että kun haukkumasanat vuosi sitten alkoivatkin vaihtua kehuiksi ja pahat huomiot positiivisiksi, minä itkin monta iltaa tuskastuneena ja mietin, mikä minussa on vikana. Itken edelleenkin.

Haluan vain sanoa, että olisi ihanaa herätä ja hymyillä itselleen, olisi hienoa katsoa peiliin ja tuntea riittävänsä. En minä tahdo näyttää mitenkään häikäisevän hienolta tai kauniilta tai jotain sinnepäin. Haluan näyttää itseltäni ja oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Ulkonäkö ei määritä ihmistä, mutta se ilmaisee persoonaa ja on tärkeä osa ehjää kokonaisuutta. Minä haluaisin olla sellainen. Ehjä, hyvä, riittävä, vahva, itsenäinen, muista riippumaton ja muita arvostava ihminen. Minä haluan olla se, minkä määrittelen tasapainoiseksi ja onnelliseksi ihmiseksi.


Päivän kuvaterapian saldo on melkoisen laiha. Mutta ainakin on jotakin... Palaan tänne toivottavasti vähän vähemmän ahdistavissa ja paljon helpommin ymmärrettävissä merkeissä.

maanantai 15. lokakuuta 2012

"If Baggins loses, we eats it whole."

"Ei tää satu, se vaan on vähän kipeä ja tuntuu epämiellyttävältä" - ilmoitti lapsi reippaana eilisiltana.
"AIJAI SATTUU EI VOI ROOSAAA" - karvas totuus valkenikin aamulla.

Niin että se kielilävistyksen paljon parjattu jälkikipu alkaakin ehkä olla totta. Palvon ibuprofeenia.

Eilen illalla iski myös inspiraatio, joten käänsin huoneeni ympäri. Olen raahannut irtaimiston aulan sohvalle, vetänyt sohvaa, sänkyä ja pöytää ympäri huonetta, luutunnut hulluna mutta ylpeänä imuriboikotistani, kiipeillyt tuoleilla ja tullut sieltä alas kivuliaallakin tavalla, raahannut kamat takaisin ja istahtanut lattialle nyhjöttämään. Tarmo loppui, vaatekaappini on lattialla ja irtaimistoni sängyllä. Haukotuttaa.

Käytiin eilen katsastamassa serkun ja sen poikaystävän kämppä ja rotat. Taisin rakastua, sain pari niistä kädelleni ja oli ihania! Kipitti pitkin käsivarsia ja niskaa ja jalkoja ja hartioita ja kynnet nipisteli ja vähän näykkäisi sormiakin, ja yritti syödä Ernestin. Olin ihan täpinöissäni, mietin hetken, että josko sittenkin rotta eikä siili... Mutta mitä turhia, siili sen olla pitää. Puhuttiin Roosan kanssa, sovittiin että meille hommataan Victor. Tai Hector. Mutta poika kuitenkin. Sitten ollaan onnellisia kolmistaan, minä, Roosa ja Victor.

Aika hieno fiilis loppujen lopuksi. Kuvia ei valitettavasti ole lisättäväksi, ehkä loppuviikosta. Nyt alan siivota ja yritän, ihan oikeasti yritän heittää jotain pois. Koska tämän tavaramäärän kanssa ei voi lähteä minnekään, siinä tulisi sairaaksi. Ja tänään pitää ottaa kitara syliin ja rämpyttää, kunnes riffi menee. Nauran itselleni, mutta en osaa sitä vieläkään. Enkä sen puoleen muutakaan... Lisäksi läksyjä ja neulomista ja sellaista.

Hei, talo taisi tyhjentyä. Menen alakertaan vähän tanssahtelemaan, siitä saanee lisäpuhtia.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Neulatyynynkorvikelapsi.

Äiti on oppinut ottamaan päähänpistoni järkevästi ja tuohtumatta, mikä on hätänä? Reikänaamalapsi ihmettelee kovasti ja kääriytyy isomummun vanhaan täkkiin, jotta varpaat pysyvät lämpimänä.

Ensiviikko on käsisfysiikkaenglantielämänkatsomustietolahnaus. Tuntuu, etten jaksa. Haluan ottaa rennosti, mutten voi. En ainakaan tämän päivän perusteella, minä olen vain maannut sängyssä ja pohtinut maailmaa ja tuntemuksiani ja ollut yksinäinen. Joku saisi tulla ja antaa ison halin ja jäädä tänne vain olemaan. Arvostaisin kovasti sitä hömelöä.

Haluttaa piirtää. Syksyn maisemat ja silmät ja kädet ja ihmismielet ja kadut ja lapsenkasvot ja rumat ihmiskehot. Ja pitäisi neuloa pipo ja sukat ja lapaset. Ja siivota. Melkein hävettää olla näin saamaton ja epäluova kökkäre, minulla on luova mieli, miksei se toimi? Mikä sitä vaivaa? Kehittelen kohta henkilökohtaisen taideterapiaohjelman ja alan juosta museoissa ja impulsiivisoidun ja istua kaduilla ja metsissä tuijottamassa ohikulkevaa elämää ja muutun sellaiseksi häiritseväksi stalkkeriksi. Iloista syksyä minullekin.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Ota minut syliin sitten kun tulet hakemaan.


Hyvää siniharmaata sunnuntaista iltaa kaikille. Minä aivastelen täällä elämääni iloisemmaksi ja pyörittelen silmiäni ja leikin kuvaterapian avulla, kameralle ilmeily piristää kummasti päivää. Leikki jäi kylläkin ikävällä tavalla kesken, siskot eivät monen muun asian ohella ole ikinä oppineet, että kameran neljästä akusta kolmen pitäisi olla aina täynnä, ja minä sitten jouduin kärsimään näistä neljästä henkitoreissaan sinnitelleestä akusta.

Koulua jäljellä maanantaitiistaikeskiviikkotorstaiperjantai, viikonloppu ja hiphei syysloma. Pitäisi varmaan kurkata äidin työvuorolistaa ja varautua siihen, että seurauksena saattaa olla suurensuuri ärtymys ja melkein itkukin, mä haluaisin ne pari ensimmäistä päivää oikeasti itselleni, ne muutamat käsittämättömän upeat tunnit, kun saa ihan oikeasti olla yksin ja kuunnella talon narinaa ja kuiskauksia ja tuijotella nurkkia ja etsiä varjoista kaikkea erikoista. Se on aika huimaa, hui, mehän ollaan asuttu täällä kohta yhdeksän vuotta! Huisia, en edelleenkään tiedä, mistä katkaisijasta mikäkin lamppu syttyy ja miten mitäkin kahvaa täytyy kääntää, jotta ovi aukeaa. En edelleenkään osaa avata hormin peltejä ja tappelen vieläkin parvekkeen oven salvan kanssa, puutaloilla on hurmaava tapa elää omaa elämäänsä.

Joe Hisaishi on rakkaus, voi kun minulla olisi enemmän aikaa, katsoisin kaikki mahdolliset Studio Ghiblin elokuvat, jotka vain saan käsiini. Itkisin silmäni ulos kuopistaan ja hymyilisin poskeni halki ja pakahtuisin innosta ja varmaan kuolisin ravinnon puutteeseen, visuaalinen nautinto tuntuisi riittävältä. Voisi vain käpertyä sohvan pehmeimpään nurkkaan ja neuloa pitkät pätkät kirjavia sukkia, kunnes sormiin sattuisi liikaa ja alkaisin hipsuttaa peittoja ja tyynyjä ja hiuksiani. Ja jos oikein ihastuisin, hyppäisin tanssimaan kyynelet silmissä näiden kauniiden sävellysten tahdissa.

Minä hipsin sytyttämään valot ja kirjoittamaan englannin kotiainetta. Tapaamisiin.

lauantai 6. lokakuuta 2012

The wonder of living, the wonder of dying.

10 vuotta sitten..
..olin seitsemänvuotias ja ensimmäisellä luokalla
..jouduin toteamaan, että muut eivät vain hyväksyneet minua tällaisena
..puin veljeni hyvin usein prinsessaksi siskojen avustuksella
..opin lukemaan
..asuin vielä meidän edellisessä kämpässä.

5 vuotta sitten..
..olin aloittanut kuudennen luokan
..huolehdin koulun pienimmistä jatkuvasti
..piirsin mielettömät kasat niin hienoja kuin huonojakin teoksia
..luin satoja kirjoja vuodessa
..totesin, että elämä alkaa luisua huonoon suuntaan.

3 vuotta sitten..
..tutustuin aivan käsittämättömän ihaniin ihmisiin
..koin musiikillisen heräämisen
..koulu alkoi tuntua laitokselta enkä aina kyennyt menemään sinne
..tajusin haluavani nuoriso-ohjaajaksi
..päätin käydä talviriparin.

Vuosi sitten..
..asuin asuntolassa
..tajusin että hymyilin luvattoman paljon
..nukuin (ja asuin) viikonloppuisin sohvalla
..totuin reissaamaan Tampere-Järvenpää -väliä niin paljon, että teki jo pahaa
..hiukseni olivat blondit ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen.

Kuluneena vuonna olen..
..tehnyt hyvin monta tärkeää tulevaisuuttani muuttanutta päätöstä
..itkenyt liian vähän ja yrittänyt itkeä liian paljon
..pitänyt hauskaa shokkivärien kanssa
..sanonut monet hyvästit, myös itselleni, mutten kertaakaan lopullisesti
..opetellut arvostamaan itseäni ja uskomaan sen, etten minäkään ansaitse kaikkea paskaa päälleni.

Eilen minä..
..vietin iltapäivän Iiriksellä, myös Mimmi ja Nelli olivat mukana
..en mennyt naimisiin kenenkään kanssa, vaikka Vegas sen mahdollistikin
..olin perjantai-iltana aikaisin kotona ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan
..tunsin oloni epämukavaksi ilman kaulakoruja
..talsin pitkät matkat reikäisissä tennareissa ja märissä sukissa.

Tänään minä..
..olen yrittänyt ymmärtää fysiikkaa
..heräsin vasta yhdeltä
..sain äidiltä maailman ihanimmat lakanat
..pohdiskelin pakkomielteitäni
..olen kuunnellut Miyazakin leffojen sountrackeja.

Huomenna minä..
..menen kaupungille erään hienon ihmisen kanssa
..lupaan olla iloinen ja lyödä peiliä, jos se yrittää estää sen
..menen toivottavasti ajoissa nukkumaan
..harjoittelen kitaransoittoa
..vältän yhdet juhlat, joista en erityisemmin innostu.

Ylihuomenna minä..
..yritän oppia jotain fysiikantunnilla
..lasken päiviä syyslomaan
..yritän saada rahat kasaan perjantaiksi
..pidän elämänkatsomustiedon tunnilla alustuksen hyvästä elämästä japanilaisessa kulttuurissa
..leikin kotiopettajaa.

Vuoden päästä minä..
..olen lukion toisella luokalla ja suorittanut pakolliset kurssit kolmesta inhottavimmasta aineesta
..olen täysi-ikäinen enkä omista edelleenkään ajokorttia
..asun toivottavasti Roosan kanssa omassa kodissa
..osaan tasapainottaa elämäni paremmin
..olen toivottavasti löytänyt vähän paremmin pysyvän hiusvärin ja erotun silti edelleen joukosta.

Tulevaisuudessa minä..
..haluan auttaa ihmisiä
..olla luova ja toteuttaa itseäni monin tavoin
..olen tärähtänyt ja hämmentävä ihminen, mutta sentään hyvä sellainen
..omistan siilin ja kissan ja kilpikonnan ja adoptoin sen postia hakevan pingviinin
..en enää joudu läpsimään Roosaa poskelle, kun se tekee jotain kusipäistä ja tyhmää.

Kuten huomaatte, en keksi mitään järkevää sanottavaa enkä ole kovinkaan luovalla päällä. Näin ollen siis jätän tämän tähän ja toivon, että pystyn ryhdistäytymään ja tekemään jotain oikeasti älyllistä tai erikoista tai ylipäätään mainitsemisen arvoista.
PS. Haluan sen punaisen emolettini takaisin, tuli ikävä.
PPS. Itken koska Mitt Romney. Ei.