lauantai 20. lokakuuta 2012

Kielon kukkia suussa.

Eilisaamuna peili päätti olla vihollinen isolla veellä. Niin paha, ettei sitä päässyt pakoon edes piiloutumalla isoimpaan ja lämpimimpään ja pehmeimpään villapaitaan. Niin turhauttava, että seurauksena oli räjähtänyt vaatekaappi, hiuksien repimistä lattialle, kurttuinen naama ja niin paljon ärtymystä, että melkein itketti. Uhkasin siinä se pieni itkunalku kurkussa Emmalle, että lukitsen itseni sisälle enkä astu ulos kertaakaan ennen joulua. Eikä se ollut mikään vitsi.

Liika analysointi on pahasta. Tiivistettynä epäilen, että ehkä isi ei kehunut pientä tyttöä tarpeeksi. Ehkä luokkakaverit kiinnittivät ulkonäköön liikaa huomiota. Ehkä lapsi ei oppinut puolustautumaan valtavia paineita vastaan. Ehkä asiasta huomauteltiin liikaa iän karttuessa. Ehkä se, jonka pitäisi uskomuksen mukaan kuluvana vuonna olla elämänsä kauneimmassa kukoistuksessa, on vain yksinkertaisesti ruma ihminen. Ja mitä muuta se muka voisi olla? Hämmentävintä on, että kun haukkumasanat vuosi sitten alkoivatkin vaihtua kehuiksi ja pahat huomiot positiivisiksi, minä itkin monta iltaa tuskastuneena ja mietin, mikä minussa on vikana. Itken edelleenkin.

Haluan vain sanoa, että olisi ihanaa herätä ja hymyillä itselleen, olisi hienoa katsoa peiliin ja tuntea riittävänsä. En minä tahdo näyttää mitenkään häikäisevän hienolta tai kauniilta tai jotain sinnepäin. Haluan näyttää itseltäni ja oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Ulkonäkö ei määritä ihmistä, mutta se ilmaisee persoonaa ja on tärkeä osa ehjää kokonaisuutta. Minä haluaisin olla sellainen. Ehjä, hyvä, riittävä, vahva, itsenäinen, muista riippumaton ja muita arvostava ihminen. Minä haluan olla se, minkä määrittelen tasapainoiseksi ja onnelliseksi ihmiseksi.


Päivän kuvaterapian saldo on melkoisen laiha. Mutta ainakin on jotakin... Palaan tänne toivottavasti vähän vähemmän ahdistavissa ja paljon helpommin ymmärrettävissä merkeissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti