maanantai 26. marraskuuta 2012

Blow a hole in this town.





Vanhat kuvat, vanhat tunteet.
Danger Days soi enkä jaksa hymyillä.
Tervetuloa kaamos.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Liebster blog.

Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, jolla on alle 200 seuraajaa.
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle. 2. Valitse viisi blogia, (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa. 3. Toivo, että ihmiset kelle jätit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.


Kiitoksia siis Lottanaiselle. Laitan tämän eteenpäin vain annnalle ja Iidalle, koska nyt ei jaksaminen riitä enempään. Siirrytään muuhun elämään.



Huolimatta siitä, että koulu vie kaikki mahdolliset voimavarat, työt vievät jäljelle jääneen vapaan ja univelka alkaa aiheuttaa jo erinäisiä kohtauksia, tiistai oli tähänastisen elämäni paras päivä. En pysty kuvailemaan kunnolla sitä tunnetta, kun bändi astuu lavalle, yleisö hyppää puoli metriä eteenpäin ja jäät puristuksiin siihen kakkosriviin ja alat huutaa ja heilua ja elää, se on käsittämätön, eikä se ole ikinä aiemmin ollut näin vahva. Kiljut ja naurat ja laulat ja tuijotat ihmisiä edessäsi, niistä tulee lihaa ja verta, ne ei olekaan enää vain ääniä ja kuvia, jotka antavat voimia ja uskoa jatkaa. (Mutta ihan vain pienenä vinkkinä, keikkoja varten on hankittava housut, joissa on taskut. Illasta saa enemmän irti, kun ei samalla vahdi rintsikkoihin tungettua kännykkää ja viidenkympin seteliä.)




Niin ja tosiaan, tänne en olekaan vielä hehkuttanut siitä, että Black Veil Brides saapuu Nosturiin huhtikuussa. Eli erästä ikäkriisiä potevaa hörhelöä ei nähdä koulussa kyseisenä maanantaina.

Yritän kehitellä tänne jotain älyllistä tekstiä ennen kuunvaihdetta. Siinä välillä selvittelen, mikä tässä päivämäärässä niin häiritsee, neulon yhdelle toivottavasti iän myötä viisastuvalle pipon, luen kieliä ja tuunaan vaatteita, koska blondina olo on häiritsevää. Tahdon erottua enemmän.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Jakomielitautinen peilikuvafantasia.

Hyvä toveri on työntää sinut sisälle luokkaan eikä anna sinun väitellä homojen oikeuksista, jottet joutuisi kärsimään aiheen julmuudesta.

Olet nopea ja älykäs.
Molemmat sukupuolet pitävät sinusta, koska olet lähes poikkeuksetta biseksuaali.
Odotat saavasi kaiken ponnistelematta itse lainkaan.
Olet helppoheikki ja kusipää.
Sinulla on voimakas tarve sukurutsaukseen.
Lisäksi sinulla on ainakin fantasioissasi suunnaton tarve naida kahden kanssa yhtäaikaa.
Jos ei mikään muu auta, niin tuuttaat sormesi omaan pakoputkeesi yhdynnän aikana.
Tätä harrastavat niin mies- kuin naispuolisetkin Kaksoset.
Jakomielitauti periytyy aina joltain suvun Kaksoselta.
Kaksoset saattavat juovuspäissään flirttailla jopa omalle peilikuvalleen.
Joskus he jopa onnistuvat siinä, jolloin he huomaavat lähteneensä jatkoille itsensä kanssa.
Onnenkapine: Puhelin
Onnennumero:  118
Onnenväri:  Keltaiset sivut
Motto:  “Mä haluun eka jutella”
Auto:  Mikä tahansa kaksipaikkainen

Tällaisen löysin ja halusin välttämättä jakaa sen kanssanne. Lukekaa omanne täältä.
Palaan ruotsinkirjojen pariin paleltumaan hengiltä, ensi kerralla jotain jännää.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Kuudeskymmeneskuudes isänpäiväonnittelu.

Isä on mainio. Mainio isä osaa ravistaa hammastahnaputkiloa niin, että se räjähtää ja jättää kattoon roiskeet.
Mainio isä nauraa päähänpistoillesi ja yrittää samalla vääntää kielikoruasi auki tongeilla.
Se kasvattaa myös viiksiä Movemberin kunniaksi.


Tällaiselle isälle tarjotaan isänpäivänä vaaleanpunaisella sokeritahnalla koristeltuja sydänkeksejä ja kakkua, jossa on mantelimassaisia sydämiä suklaakuorrutteella.

Lapsi kiittää ja kuittaa ja juoksee etsimään vaatteita ja laittautumaan ihmiseksi, meidän poppoo lähtee tervehtimään pappaa. Rehellisesti sanoen minua hirvittää, koska mummu ei osaa arvostaa minun violettia pehkoani eikä Roosan sivusiilejä. Ehkä palaamme hengissä takaisin.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Enkelikivi

Minua yökötti. Vatsaa väänsi ja kylmät väreet juoksivat käsivarsia pitkin. Seisoin takorautaisen portin edessä ja tuijotin ankeana taivaisiin kohoavia mäntyjä ja maahan iskettyjä kiviä. Puiden lomassa näkyi valkoinen kappelirakennus, jonka kattolaatoilla lillui kosteaa sammalta ja havunneulasmössöä. Se oli niin ruma paikka, että silmiin sattui ja päätä alkoi jomottaa. Minä en käsittänyt, miten äiti saattoi sanoa tätä kauniiksi paikaksi. Kuka hullu haluaisi tulla haudatuksi kuravellin keskelle?

Mitä minä ylipäätään tein täällä?

Työnsin portin auki ja laahustin varovasti kappelille vetistä polkua pitkin. Tuijotin rakennuksen tummia ovia ja palasin ajatuksissani takaisin aikaan, jolloin maailma oli täynnä värejä ja satuolentoja ja kauniita ja mukavia asioita. Minulle maailma on kaunis ja onnellinen paikka, eikä pahaa ole olemassakaan.

Sitten mummi viedään yhtäkkiä sairaalaan ja äiti itkee ja isä näyttää vakavalta. Minulle sanotaan, että mummi on mennyt taivaaseen, enkä minä tajua sitä. Millaisella koneella se meni? Onko siellä kurkia, jotka tuo vauvoja perheisiin? Koska mummi tulee takaisin? Ja taas äiti itkee ja isä on vielä synkempi, ja minut puetaan mustaan mekkoon ja kannetaan kotoa autoon ja autosta kappelin etupenkkiin. Kaikki itkevät ja minä istun siinä hölmönä ja katson isoa valkoista puulaatikkoa, jonka päällä on kukkia ja jonka päässä seisoo mies mekko päällä ja sanoo jotain Jumalasta ja laulattaa kaikkia, ja kaikki itkevät vähän lisää. Äiti ottaa minut syliin ja isä menee muiden mukaan kantamaan sitä laatikkoa, me lähdemme perään ja minulle annetaan valkoinen ruusu, käsketään laittamaan se siihen laatikon päälle muiden kukkien sekaan. En haluaisi, mutta isä katsoo minua pahasti ja minä pudotan ruusun siihen kaikkien muiden päälle.

Isä sanoo minua reippaaksi tytöksi ja ottaa minut äidin sylistä omaansa, halaa minua tiukasti ja sanoo, että minä olen tärkeä. Minä kysyn, miksei mummi ole täällä, kai se on jo tullut sieltä taivaasta? Isä sanoo, että mummi on jo täällä, ja vilkaisee varovaisesti puulaatikkoa. Minä alan itkeä, ei mummia saa laittaa laatikkoon, ei tuhmia lapsiakaan sellaiseen laitettu, miksi maailman kiltein mummi olisi laatikossa ja miksi se laatikko sitten haudataan maahan? Isän huuli väpättää ja minä itken vielä lisää, minä itken koko päivän ja seuraavankin ja sitä seuraavan ja pyydän, että menisimme hakemaan mummin sieltä pois, mutta kukaan ei kuuntele. Se on niin hirveän väärin, minä en tajua, miten joku saattaa olla niin paha, että tunkee ihanan ja hyvän mummin laatikkoon ja jättää sinne. Koko seuraavan viikon ajan minä näen unta, että mummi on siellä laatikossa lukittuna ja huutaa ja hakkaa ja potkii ja itkee, eikä kukaan kuule sitä ja lopulta huuto loppuu ja minä istun sen arkun vieressä ja itken niin, että tulee vedenpaisumus ja hukun siihen.

Latvustossa rasahti ja minä hätkähdin niin, että meinasin kaatua lätäkköön. Irvistin harakalle, joka lensi pääni yli, ja lähdin marssimaan polkua pitkin. Minulla ei ollut mitään hajua, kuljinko edes oikeaan suuntaan. Minä en ollut suostunut tulemaan tänne kertaakaan mummin hautaamisen jälkeen. Minä inhosin tätä paikkaa, vihasin koko sydämestäni, minä olin halunnut tuhkata isän ja levittää tuhkat meidän pihamaalle, jotta isä olisi aina meidän luonamme, mutta äiti oli itkenyt ja sanonut, että isän paikka on mummin vieressä. Minä potkaisin mädäntynyttä lehtikasaa jalkojeni juuressa ja haravoin kivirivejä katseellani, etsin mummia ja etsin isää.

Lopulta löysin sen kiven suurten mäntyjen alta. Kolmas rivi aidasta ja neljäs kivi oikealta. Minä matelin sen luokse ja nielin krokotiilinkyyneliä. Jäin parin metrin päähän seisomaan, en uskaltanut mennä lähemmäs. Minä en halunnut astua isän tai mummin tai kenenkään muunkaan päälle. Oli turvallisempaa katsoa mustaa kiveä kauempaa ja lukea sen kultaista tekstiä hieman tihrustaen. Siinä sai tilaisuuden katsoa kokonaisuutta ja surra maailman suurta vääryyttä, tajuta miten pahaksi se oli muuttunut kymmenessä vuodessa, miten se oli vienyt ensin mummin ja nyt isän ja jättänyt minut yksin äidin kanssa, eikä äiti osannut kuin itkeä. Millä oikeudella joku teki tällaista, vei lapsen ainoan isän ja jätti jäljelle äidin, josta ei enää ollut mihinkään?

- Miksi sun piti kuolla? kysyin kieli paksuna, sanat sattuivat. Hautakiven päälle asetettu enkeli tuijotti minua hiljaa ja hymyili lapsenkasvoillaan, kädet kauniisti ristissä ja niin rauhallisen näköisenä. Minä mulkoilin sitä niin pahasti kuin osasin, mikä oikeus sillä oli hymyillä tällaisessa surun paikassa? Maan alla mädäntyi satoja ja taas satoja ruumiita matojen ja tuhkan keskellä, ja tuo säälittävä kivipatsas vain hymyili iloisesti, kuin mikään ei olisi ollut vialla. Minun teki mieli potkaista sitä ja upottaa sen typerä naama mutaan, kellään ei ollut oikeutta hymyillä minun suruni ollessa läsnä.

Minä aloin itkeä, annoin silmieni tulvia yli ja yritin olla tukehtumatta surkeaan elämääni. En enää nähnyt unia mummista lukittuna arkkuun, nykyään siellä makasi isä huutamassa apua ja minä vieressä vollottamassa, aivan kuten nytkin. Minä häpesin itseäni, häpesin käytöstäni. Olin huono lapsenlapsi ja vielä huonompi tytär. Mitä isäkin olisi sanonut, jos olisi nähnyt minut?

- Anna mulle anteeksi, minä niiskutin ja hautasin kasvot käsiini. - Anna anteeksi.

Isä ei vastannut.




Proosakurssin tuotos. Arvostelua odottelen vielä sellaiset kolmetoista päivää, kuten muistakin aineista. Sillä välin voin riemuita koetuloksista kasijapuolijaysimiinusjapuoli. Lisäksi ajattelin kärsiä englannin, ruotsin, saksan, matikan, kuvataiteen ja lyriikkakurssin kera seuraavat kuusi ja puoli viikkoa, katsotaan selviänkö hengissä.

lauantai 3. marraskuuta 2012

647 d = 15 528 h

Satelliittilähettimellä varustettu merinahkakilpikonna ui 21 000 km:n matkan Indonesian Papuasta Oregonin rannikolle Yhdysvaltoihin. Uintimatkaan kului 647 päivää. Laske merinahkakilpikonnan keskivauhti uintimatkalla.

Lapsi saattoi mahdollisesti turhautua, kun käytti tämän laskun laskemiseen puoli tuntia. Matemaattinen lahjakkuus on yliarvostettua. Ainoa ylpeydenaihe on logiikka, joka alkaa kirkua liian hämmentävien tulosten kohdalla, vaikkei sekään osaa antaa vastauksia.


Fysiikan historia, maailmankaikkeus ja säteily.
Kiitän kaikkia luonnonvoimia teoriaosuuksista.

torstai 1. marraskuuta 2012

Viisarit nukkuvat.

Syökää päänne ja menkää koloon, tekee mieli huutaa jokaiselle vastaantulevalle. Ole hiljaa, ajattelen joka kerta kellon soidessa. Menkää pois, haluan käskeä, kun perhettä alkaa tulvia ovista sisään ja melutaso kasvaa sietämättömäksi. Samalla olen onneni kukkuloilla koulussa, koska kaikki on niin ihanaa ja hienoa ja koeviikko on ehkä parhain keksintö maailmassa. Yritäpä siinä sitten ottaa selvää siitä, onko elämä kivaa vai ei.

Nyt siirryn kiltisti siivoamaan huoneeni ja lukemaan huomiseen englanninkokeeseen. Siirtäkää te katseenne vaikka näihin kuviin ja jääkää odottamaan novellia.





Niin ja hyvää marraskuuta jokaiselle pallerolle, The Usediin kaksikymmentä päivää. ♥