keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Enkelikivi

Minua yökötti. Vatsaa väänsi ja kylmät väreet juoksivat käsivarsia pitkin. Seisoin takorautaisen portin edessä ja tuijotin ankeana taivaisiin kohoavia mäntyjä ja maahan iskettyjä kiviä. Puiden lomassa näkyi valkoinen kappelirakennus, jonka kattolaatoilla lillui kosteaa sammalta ja havunneulasmössöä. Se oli niin ruma paikka, että silmiin sattui ja päätä alkoi jomottaa. Minä en käsittänyt, miten äiti saattoi sanoa tätä kauniiksi paikaksi. Kuka hullu haluaisi tulla haudatuksi kuravellin keskelle?

Mitä minä ylipäätään tein täällä?

Työnsin portin auki ja laahustin varovasti kappelille vetistä polkua pitkin. Tuijotin rakennuksen tummia ovia ja palasin ajatuksissani takaisin aikaan, jolloin maailma oli täynnä värejä ja satuolentoja ja kauniita ja mukavia asioita. Minulle maailma on kaunis ja onnellinen paikka, eikä pahaa ole olemassakaan.

Sitten mummi viedään yhtäkkiä sairaalaan ja äiti itkee ja isä näyttää vakavalta. Minulle sanotaan, että mummi on mennyt taivaaseen, enkä minä tajua sitä. Millaisella koneella se meni? Onko siellä kurkia, jotka tuo vauvoja perheisiin? Koska mummi tulee takaisin? Ja taas äiti itkee ja isä on vielä synkempi, ja minut puetaan mustaan mekkoon ja kannetaan kotoa autoon ja autosta kappelin etupenkkiin. Kaikki itkevät ja minä istun siinä hölmönä ja katson isoa valkoista puulaatikkoa, jonka päällä on kukkia ja jonka päässä seisoo mies mekko päällä ja sanoo jotain Jumalasta ja laulattaa kaikkia, ja kaikki itkevät vähän lisää. Äiti ottaa minut syliin ja isä menee muiden mukaan kantamaan sitä laatikkoa, me lähdemme perään ja minulle annetaan valkoinen ruusu, käsketään laittamaan se siihen laatikon päälle muiden kukkien sekaan. En haluaisi, mutta isä katsoo minua pahasti ja minä pudotan ruusun siihen kaikkien muiden päälle.

Isä sanoo minua reippaaksi tytöksi ja ottaa minut äidin sylistä omaansa, halaa minua tiukasti ja sanoo, että minä olen tärkeä. Minä kysyn, miksei mummi ole täällä, kai se on jo tullut sieltä taivaasta? Isä sanoo, että mummi on jo täällä, ja vilkaisee varovaisesti puulaatikkoa. Minä alan itkeä, ei mummia saa laittaa laatikkoon, ei tuhmia lapsiakaan sellaiseen laitettu, miksi maailman kiltein mummi olisi laatikossa ja miksi se laatikko sitten haudataan maahan? Isän huuli väpättää ja minä itken vielä lisää, minä itken koko päivän ja seuraavankin ja sitä seuraavan ja pyydän, että menisimme hakemaan mummin sieltä pois, mutta kukaan ei kuuntele. Se on niin hirveän väärin, minä en tajua, miten joku saattaa olla niin paha, että tunkee ihanan ja hyvän mummin laatikkoon ja jättää sinne. Koko seuraavan viikon ajan minä näen unta, että mummi on siellä laatikossa lukittuna ja huutaa ja hakkaa ja potkii ja itkee, eikä kukaan kuule sitä ja lopulta huuto loppuu ja minä istun sen arkun vieressä ja itken niin, että tulee vedenpaisumus ja hukun siihen.

Latvustossa rasahti ja minä hätkähdin niin, että meinasin kaatua lätäkköön. Irvistin harakalle, joka lensi pääni yli, ja lähdin marssimaan polkua pitkin. Minulla ei ollut mitään hajua, kuljinko edes oikeaan suuntaan. Minä en ollut suostunut tulemaan tänne kertaakaan mummin hautaamisen jälkeen. Minä inhosin tätä paikkaa, vihasin koko sydämestäni, minä olin halunnut tuhkata isän ja levittää tuhkat meidän pihamaalle, jotta isä olisi aina meidän luonamme, mutta äiti oli itkenyt ja sanonut, että isän paikka on mummin vieressä. Minä potkaisin mädäntynyttä lehtikasaa jalkojeni juuressa ja haravoin kivirivejä katseellani, etsin mummia ja etsin isää.

Lopulta löysin sen kiven suurten mäntyjen alta. Kolmas rivi aidasta ja neljäs kivi oikealta. Minä matelin sen luokse ja nielin krokotiilinkyyneliä. Jäin parin metrin päähän seisomaan, en uskaltanut mennä lähemmäs. Minä en halunnut astua isän tai mummin tai kenenkään muunkaan päälle. Oli turvallisempaa katsoa mustaa kiveä kauempaa ja lukea sen kultaista tekstiä hieman tihrustaen. Siinä sai tilaisuuden katsoa kokonaisuutta ja surra maailman suurta vääryyttä, tajuta miten pahaksi se oli muuttunut kymmenessä vuodessa, miten se oli vienyt ensin mummin ja nyt isän ja jättänyt minut yksin äidin kanssa, eikä äiti osannut kuin itkeä. Millä oikeudella joku teki tällaista, vei lapsen ainoan isän ja jätti jäljelle äidin, josta ei enää ollut mihinkään?

- Miksi sun piti kuolla? kysyin kieli paksuna, sanat sattuivat. Hautakiven päälle asetettu enkeli tuijotti minua hiljaa ja hymyili lapsenkasvoillaan, kädet kauniisti ristissä ja niin rauhallisen näköisenä. Minä mulkoilin sitä niin pahasti kuin osasin, mikä oikeus sillä oli hymyillä tällaisessa surun paikassa? Maan alla mädäntyi satoja ja taas satoja ruumiita matojen ja tuhkan keskellä, ja tuo säälittävä kivipatsas vain hymyili iloisesti, kuin mikään ei olisi ollut vialla. Minun teki mieli potkaista sitä ja upottaa sen typerä naama mutaan, kellään ei ollut oikeutta hymyillä minun suruni ollessa läsnä.

Minä aloin itkeä, annoin silmieni tulvia yli ja yritin olla tukehtumatta surkeaan elämääni. En enää nähnyt unia mummista lukittuna arkkuun, nykyään siellä makasi isä huutamassa apua ja minä vieressä vollottamassa, aivan kuten nytkin. Minä häpesin itseäni, häpesin käytöstäni. Olin huono lapsenlapsi ja vielä huonompi tytär. Mitä isäkin olisi sanonut, jos olisi nähnyt minut?

- Anna mulle anteeksi, minä niiskutin ja hautasin kasvot käsiini. - Anna anteeksi.

Isä ei vastannut.




Proosakurssin tuotos. Arvostelua odottelen vielä sellaiset kolmetoista päivää, kuten muistakin aineista. Sillä välin voin riemuita koetuloksista kasijapuolijaysimiinusjapuoli. Lisäksi ajattelin kärsiä englannin, ruotsin, saksan, matikan, kuvataiteen ja lyriikkakurssin kera seuraavat kuusi ja puoli viikkoa, katsotaan selviänkö hengissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti