lauantai 27. huhtikuuta 2013

The best of us can find happiness in misery


Pohdiskelin hymyä. Tutkin dokumenttisarjaa siitä, mitä omalleni kävi ajan kuluessa. Pahimpana hetkenä se on  silti aidoimmillaan. Kuolema ahdistukselle, itseinholle, arvottomuudelle, epävarmuudelle ja nääntymiselle.
Nyt kysymys on, pitäisikö antaa taas mennä. Kätellä epävarmuutta ja antaa sille luottavainen hymy, ehkei se satuttaisi tällä kertaa. Luoda uskoa, ettei se laukaise kierrettä. Löytää itsensä taas keskeltä uusia kysymyksiä ja arveluja ja toiveita ja harhakuvia. Ehkä horjua, kompuroida, kaatua, ryömiä eteenpäin paskassa. Yrittää nuolla haavojaan samalla, kun selkään osuu lisää ammuksia.

Vatsassa kiehnää se vanha tunne, pohja pettää. Ei haluaisi nostaa katsetta ja hävettää. Varpaat kylmänä vesilammikossa ja vesipisarat poskilla. Tietää, että ei on helppo sanoa, jopa pysyäkin siinä, silti se sattuu.
Hymy on ihana. Kyynel on helpottava. Nyrkki on kestettävä. Tyhjä vatsa vaarallinen. Elämä paras mahdollinen.
Nauran sanoessani, että helvettiinhän tässä ollaan menossa, miksi siis murehtia rangaistuksia?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti