sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

kenties ehkä mahdollisesti

Ehkä olen laiska, kun en tahtoisi mennä töihin edes rahan takia. Ehkä olen turhauttava, koska toistelen samoja asioita. Ehkä olen heikkotahtoinen, kun en pysty astumaan ulos ilman pakotetta. Ehkä olen typerä, kun en suostu nukahtamaan ajoissa. Ehkä olen masentava, koska en jaksa nousta vapaapäivinä. Ehkä olen tylsä, koska ei kiinnosta kävellä tiskille. Ehkä olen ärsyttävä, koska katson pahasti viinantuoksuista ihmistä. Ehkä olen tärähtänyt, kun avaan ja suljen ovia jaloillani. Ehkä olen kiero ihminen, kun makaan sängyllä ja katselen maailmaa väärin päin, enkä suostu luopumaan ylösalaisuudesta. Ehkä olen umpikujassa blogini kanssa, kun en osaa päättää, mitä haluan.


Ehkä minä kuitenkin nautin elämästäni.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

it's safe to say that nothing lasts forever

Aikuistuinko? Perjantaina kirjoittelin työsopimuksen, sain puhelun pankista, söin vihreää kakkua ja nauroin, koska äiti osaa viimeinkin tehdä täytekakun, joka on oikeasti hyvää esikoisenkin mielestä. Vaikkei marsipaani olekaan hyvää vielä kahdeksantoista vuoden iässäkään.

Työ on työtä. Herätyskelloa seuraa tukkimiehen kirjanpito, Hatanpäällä meinaa hukkua sadeveteen. Kotona ei pärjää ilman kolmea paitaa ja villasukkia, ja sitten mennään taas. Käväisin pankissa ja poistin viimeiset luvut. Muutaman päivän päästä ajattelin unohtaa koko asian lopullisesti, mitä sitä menneitä pohtimaan.

Viikonloppuna Emma pääsee ripille ja tulee kamalasti sisaruspotretteja.
Minä vaadin lisää Game of Thronesia. Ja ylösalaiset kuvat ovat kivoja.


keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

vieras muiden joukossa

Ehdin viikonloppuna jo huokaista ja rauhoittua ja päästin itseni laukkaamaan suunnitelmissa, kun ei ollut mitään pakotteita tiedossa. Sitten sisään pamahti äiti ja ilmoitti, että vanhainkoti kutsuu ensi maanantaista lähtien... Kunhan kirjoituksia edeltävä kesä on työtön.


Siivoan, kokkaan, hoidan lapsia, leikin koiran kanssa, tavoittelen muistoja lapsuudesta slycooperoimalla. Ihana nukkua ja huomata, ettei se unirytmi nyt niin kamalan vaikea sitten olekaan. Pankki patistelee soittamaan ja minä yritän vältellä, ei ole ihan niin aikuinen olo. Ja onhan tässä pari päivää vielä aikaakin.